Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus lienee tarinana jo niin moneen kertaan nähty, kuultu ja luettu, ettei se todennäköisesti juuri enempiä esittelyjä kaipaakaan. Opiskelija Raskolnikov päättää todistaa oman moraalisen ylivertaisuutensa murhaamalla kieron koronkiskojaeukon ja tämän sisaren osoittaakseen itselleen olevansa oikeutetulla asialla ja parantavansa teollaan maailmaa. Syyllisyydentunto ja painajaiset kuitenkin saavuttavat ennen pitkää Raskolnikovin kriittisen pisteen, tämä tunnustaa ja päätyy pakkotyöleirille Siperiaan.
Tuoreena [movie]Tohtori Caligarin kabinetti[/movie]n ja [movie]Genuine[/movie]n kuumeisesta houreunesta Robert Wiene jatkaa jälleen totutulla tyylillään klassisen kaunokirjallisen teoksen muodikkaan saksalaisessa tärähtäneessä ekspressionistisessa tulkinnassa. 20-luvun saksalaisten ihmispsyykeä kohtaan tunteman kiinnostuksen huomioon ottaen on oikeastaan pieni ihme, että ensimmäistä mainitsemisen arvoista Dostojevski-filmatisointia saatiin odottaa näinkin pitkään, mutta hyvä tämäkin – Raskolnikov on nimittäin pahuksen saksalaisella tavalla kiehtova ja omaperäinen painajaiskokemus, jollaisia harvoin on tehty edes kotimaassaan – siis leffan.
Kaikille Genuinen nähneille voin ainakin jo näin ensi alkuun todeta kyseessä olevan kerronnallisesti vähintään yhtä sekavan ja epämääräisen teoksen. Syy piilee luonnollisesti ainakin osittain siinä tosiasiassa, että alkuperäisestä kahdesta tunnista on jäänyt jäljelle vähän reilu puolet, joten pakosti kerronta poukkoilee ja rönsyilee toisinaan pahasti siellä täällä. Tämän lisäksi kaikki löytämäni version välitekstit olivat syystä tai toisesta vain venäjäksi, mutta ei anneta sen häiritä. Itse asiassa keskeiset näyttelijätkin ovat autenttisuuden nimissä kaikki venäläisiä, joten itäisen kiinnostuksen ymmärtää Raskolnikovin kohdalla helposti.
Robert Wienen näkemystä ei toisin sanoen parane itse tarinan takia alkaa katsoa vaan lähinnä tavan, jolla se on kerrottu. Tiettävästi Tohtori Caligarin kabinetin lavastusta kritisoitiin turhan kaksiulotteisiksi ja latteaksi, joten tässä pyrittiin siksi tarkoituksella parantelemaan edellisiä lisäämällä niihin roppakaupalla syvyyttä. Lopputulos on ehkä jopa vielä hivenen onnistuneempi kuin Caligarin kabinetissa, vaikka houreinen Raskolnikov onkin painajaisunena vähintään yhtä kaoottinen ja sanoinkuvaamattoman mielipuolinen kuin sekin.
Raakileena säilynyt Raskolnikov ei olekaan perinteisessä mielessä kauhean kummoinen elokuvallinen elämys eikä tältä kannata sellaista odottaakaan, mutta jokaiselle 20-luvun ekspressionistisen elokuvan ja mielikuvituksellisen lavastetaiteen ystävälle tämä on pakollista katsottavaa jonkun Caligarin kabinetin, [movie]Nosferatu[/movie]n ja [movie]From Morn to Midnight[/movie]in ohella. Visuaalista taidetta tämä on.
