Romeo ja Julia on yksi William Shakespearen (1564 – 1616) tunnetuimpia näytelmiä ja lukuisine näyttämösovituksineen ja elokuvaversioineen varmasti myös koko maailman tunnetuimpia kirjallisuuden hengentuotteita. Näkemyksensä tästä innoittavasta nuoren, onnettoman rakkauden mestariteoksesta ovat ohjanneet muiden muassa George Cukor, Franco Zeffirelli ja Lev Arshtam yhteistyössä Leonid Lavrovskyn kanssa. Vanhin tunnettu filmiversio on vuodelta 1900, uusimmat ilmestynevät lähitulevaisuudessa.
Koska olen elitisti (ja koska minulla ei ole itsesuojeluvaistoa), en silti tutustu nyt näihin mielenkiintoisiin versioihin, vaan 60-luvulla luotuun hassun hauskaan seksploitaatiopätkään, ohjaajanaan mm. teoksistaan Fanny Hillin tytät ja The Notorius Cleopatra muistettava ohjaajalegenda Bethel Buckalew. Edellisessä lauseessa oli kaksi valhetta.
Shakespearen aikainen teatteriseurue esittää juopuneille ja viihdettä vaativille miehille tissi ja peppu-version Romeosta ja Juliasta. Lavalla nähty action kuvataan välillä elokuvan keinoin “aitona” ja välillä tehdään selväksi, että kyseessä on tosiaan esitys. Tämä versio klassikkonäytelmästä on tosin sen verran rasvainen, että jos minä olisin ollut suuren näytelmäkirjailijan aikalainen ja nähnyt tällaista jonkin iloisen maaseutukesäteatterin lavalla, olisin varmaan epäillyt olueni olleen huonosti käynyttä tai viime perjantaina poimimieni ruokasienten todellista laatua. Tiivistetysti ilmaisten: Romeo (Forman Shane) ja Julia (Deirdre Nelson, joka onkin elokuvan ainoa pano… anteeksi, valopilkku anteliaimmin näkyvien tissiensä takia) köyrivät toisiaan ja muitakin uskomattoman epäeroottisissa eksploitaatiokohtauksissa. Välillä hassutellaan psykedeelisten leikkausten avulla toteutettujen sanaleikkien ja muiden hupaisien vitsien parissa. Elokuvan seksi on päällekkäin makaamista niin, että genitaalialueet eivät näy ja järjettömän typerää kameratyötä, joka paljastaa nanosekunnissa ettei akteja katsoessa voi edes kuvitella tapahtuvan mitään oikeasti seksuaalista, koska suihinottaminenkin tuntuu tapahtuvan enemmänkin jossain navan korkeudella. Ja siinä se. Filmissä ei ole puolentoista tunnin aikana mitään muuta sisältöä. Ei kerrassaan mitään.
Lienee sanomattakin selvää, että tällaisissa teoksissa on jokseenkin turhaa puhua tosissaan jostain sellaisista asioista kuin käsikirjoitus tai näyttelijätyö. Näyttelemisestä sanottakoon vain, että tekijät kävelevät ja puhuvat ja reagoivat repliikkeihin. Ihan kuin oikeat ihmiset! Koska mies-nais-jako alkuperäisen teoksen rooleissa on varsin epätasainen, on tekijäporukka päättänyt lihan lisäämiseksi tuoda leffaan kuusi piikahahmoa, mikä osoittaa kieltämättä kiitettävää oma-aloitteisuutta. Onpa mukana myös Russ Meyerin filmeistä erittäin tuttu Stuart Lancaster, mutta tämä on laiha lohtu. Käsikirjoitus taas tuo mieleen, että tekijät ovat ilmeisesti jälkeläisiä joillekin suvuille joita Shakespeare on saattanut vielä maan päällä tallustellessaan verisesti loukata. Niin pahasti miehen klassikkotarinaa runnellaan puhtaan roskan hävyttömällä oikeutuksella. Lopussa tapahtuva sandwich-paneskelukohtaus ruumisarkussa on tosin allekirjoittaneen mielestä hyökkäys koko ihmiskuntaa vastaan ja jotain mikä pitää nähdä uskoakseen. Se riittäköön teoksen sosiologisista ulottuvuuksista, keskittykäämme siihen mikä merkitsee eli tekniikkaan.
Ohjaaja Buckalewin hovikuvaaja Dwayne Averyn kamera tulee elokuvan ydin…mehukohtauksissa lähelle. Siis todella lähelle. Superfly lähelle. Näyttelijät tyrkkivät kameramiestä vähän väliä vahingossa tämän tullessa aktikohtauksissa kirjaimellisesti ohimolle kuvan vaappuessa kuin vappua juhliva pingviini. Itseasiassa yhdessä kohtauksessa kamera menee jopa intohimoisesti imuttelevan pariskunnan suiden sisään näiden käydessä toistensa kimppuun tappajahaiden vimmalla. Tämä ihmisyyden, sanoisinko, sisäisiin maisemiin uppoaminen saa sen toivonkipinän pilkistelemään katsojan mielessä, että luojan kiitos tekijät eivät ole koskaan tehneet oikeaa pornoa. Tämän kaltaiset limaiset mustat aukot ovat jo tarpeeksi horjuttamaan jokaisen viattoman filmiharrastajan mieltä.
Musiikki on jotain outoa tittelintuurea, joka on todennäköisesti pöllitty joltain ajan halpisfolkmusavinyyliltä, vain koska se on kuulostanut tosi hassulta. Elokuvan kappaleita yhdistää myös niiden nouseva ja laskeva tempo, mikä saa olettamaan musiikin muuttuvan filmin aikana jotenkin tai ehkä jopa, että kappale loppuu kahdeksan minuutin jälkeen… mutta ei! Kohti uutta nousua ja äärimmäisiä seikkailuja vie elokuvan musiikkivastaavan näkemys. En kehtaa puhua säveltäjästä, koska säveltäminen on taiteen harjoittamista.
Eräästä kohtauksesta on puhuttava muutamankin kappaleen verran. Kohtauksen keskiössä ovat orgiat. Romeon kanssa Juliaa kilpakosiskeleva prinssi ja kolme randomia veikkosta naivat kuuden piian ja Julian kanssa ruokasalissa. Naimisella tarkoitan siis, että nämä iloiset vesselit emakkoineen ähkivät vaatteet päällä ja nuolevat toistensa (pers)poskia. Prinssikin on niin kova jätkä, että tuottaa yhdelle piialle nautintoa pitämällä koko aktin ajan sukkahousuja jalassa. Joka tapauksessa tämän kohtauksen kliimaksi tulee katosta kuvatulla yhden oton kuvalla, jossa “naimisen” iloista paitsi jäänyt juopunut ukkeli saapastelee kimppakyytiläisten välissä pujotellen ja kaataa heidän päälleen viiniä. Hitaasti, tippa kerrallaan. Jostain syystä temppu saa kuhertelijat haltioihinsa, mikä saa iloisen veijarimme innostumaan yhtä lailla. Siispä hän alkaa kuoria läheisen pöydän ruokavuoren keskeltä löytyvää banaania. Sitten hän viipaloi banaanin lattialla lojuvien rakastelijoiden päälle. Hitaasti. Kyllä, luitte oikein.
Fiksu lukija osaakin jo arvata mitä sen jälkeen tapahtuu. Iloinen veijarimme ottaa toisen banaanin. Ja viipaloi sen. Hitaasti. Tämä ihmishedelmäsalaatin teko kestää valehtelematta noin kolme vuorokautta minkä jälkeen keppostelija kaataa loputkin hedelmät kerralla elostelijoiden niskaan. Eikä tässä vielä kaikki! Yksi lattialla lojuvista vesseleistä, joka on noin sataviisikymmentä kiloa painava punkero ottaa kekseliäästä kokista mallia ja valelee toisten partnereistaan kermavaahdolla. Koska tässä filmissä erotiikka on vain hiuksen hieno pieru perversion ja LSD:n välimaastossa, tämä raja rikotaan läskin levittäessä blondin naikkosen kermistä ei vain hiuksen hienoina kutittelevina erotiikan suuntaviivoina vaan valtamerenä, jonka ulapoille tämä possu sitten pärstänsä tunkee.
Koko tämän kohtauksen rytmi ja hitaus saavat niin belatarrilaiset mittasuhteet, että katsoja alkaa pohtia tapausta suorastaan potentiaalisena neroutena. Valitettavasti kyse on vain siitä, että leffan tapittajan pään sisältö on muuttunut aivopuuroksi.
Ai niin. Jos vakioharrastuksiini kuuluisivat orgiat, en sattuneesta syystä olisi erityisen iloinen jos kesken sukkahousut jalassa pelehtimiseni joku virnuileva idiootti kaataisi kapallisen omenoita päähäni. Mutta ehkä tuohon aikaan oltiin noin yleisesti ottaen suvaitsevaisempia kaikkia satunnaisia poikkitaiteellisia performansseja kohtaan.
Tästä syntyykin elokuvan lopullisin absurdiikka. Romeon ja Julian salattu elämä pitää nähdä, jotta sen voi uskoa, mutta toisaalta en keksi ketään kelle elokuvaa voisi suositella. Se epäonnistuu jokaisessa osa-alueessaan ja aiheuttaa kelle tahansa niin selväpäiselle kuin päihteiden vaikutuksen alaiselle katsojalle välittömän kyllästymisreaktion ja mahdollisesti myös sukupuolitauteja.
Joku voisi ihmetellä miksi vaadin elokuvalta, joka selkeästi on eksploitaatiota jotain elokuvallisia arvoja. En vaadikaan. Minua eivät voisi oikeasti vähempää kiinnostaa käsikirjoitus, kuvauksen luonnollinen kaari tai näyttelijätöiden tarkkuus niin kauan kuin seksploitaatio-check listin vaatimat piirteet kuten tissit ja ehkä pimppakin on saatu esille. Suurin motkotuksen aiheeni onkin se, että filmi onnistuu mahdottomassa: se saa tissit näyttämään kuvottavilta, seksin kieroutuneelta möyrinnältä jossa sukupuolielinten tehtävänä on liehua hyödyttömänä tuulessa ja ehkä hangata partnerin ihoa vasten sekä elämän yleensä lähinnä kuolemisen arvoiselta. Mukana ei ole mitään mielenkiintoisen eksploitaation tunnusmerkkejä, vain hitaasti eteenpäin vellovaa ja jostain aivokuolleiden ja valitettavasti kameran omistaneiden idioottien tuottamaa alkulimaa, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja vielä filmin loputtuakin jää ikuisiksi ajoiksi turruttamaan aivokuoren pesäkkeitä, kunnes jonakin päivänä koittaa Suuri Armahdus Mustakaapuisen Mortin hahmossa ja vie pois.
Jotkut voisivat myös sanoa, että on epäreilua arvostella samoilla kriteereillä kengännauhabudjetin tissifilmiä kuin jotain suuremmankin rahan ranskalaista taidepokea. Näille arvostelijoille voin sanoa, että aivan yhtä epäreilua on käyttää näiden filmien toteuttamiseen täsmälleen samoilla periaatteilla toimivia laitteita ja elokuvataiteeksi kutsuttuja keinoja, mikä tekee jokaisen elokuvaharrastajan harmiksi näistä teoksista yhden taidesuunnan alaisia töitä. Tämä on siis tavallaan kuin viekoitteleva kutsu pahaa aavistamattomalle ja viatonta tissiviihdettä metsästävälle katsojalle ja erittäin julmaa pilaa katsojan odotuksia kohtaan. Siitä hyvästä (tai pahasta) ja ihan yleisestä huonoudesta: yksi tähti.
