Tositapahtumiin perustuva Meri sisälläni voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin, eikä tuo palkinto ollut turha. Kyseisessä elokuvassa pohdiskellaan eutanasiaa ja siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Vaikka lähellä kuolemaa pyöritäänkin, niin elokuva on silti hyvin elämänmyönteinen. Se on aidosti koskettava ilman turhaa sentimentaalisuutta, mutta siitä löytyy myös huumoria, joka estää leffaa vaipumasta masennukseen pyöriskelyyn.
Meri sisälläni on siis kertomus Ramónista (Javier Bardem), joka on ollut nuoruutensa jälkeen kaulasta alaspäin kokonaan halvaantunut. Perhe pitää hänestä hyvää huolta, ystäviä käy ihan mukavaan tahtiin tervehtimässä ja naisiakin pyörii ihan kivasti ympärillä. Tuosta huolimatta Ramón haluaisi kuolla. Monista pyynnöistä huolimatta valtio ei tunnu antavan lupaa hänen kärsimyksiensä lopettamiseen, mutta joku ystävä sen voisi tehdä…
Filmi antaa armomurhaan eli eutanasiaan monia eri näkökulmia. Lopulta elokuva ei anna selvästi puoltavaa eikä vastaankaan olevaa mielipidettä asiasta, vaan on varsin puolueeton. Ramónin kärsimysten ohella näytetään elämän pohjimmaista kauneutta. Elämänmakuinen tarina tuntuu hyvin aidolta ja tempaisee katsojat hyvin mukaansa. Syvät henkilöhahmot ja Amenábarin hieno ohjaus tekevät tästä unohtumattoman elokuvaelämyksen. Pläjäyksessä nähdään monia hyviä roolisuorituksia, mutta Javier Bardem varastaa tietenkin show’n vaativassa roolissaan sängyssä makaavana Ramónina. Käsittämättömän upea roolisuoritus Bardemilta.
Elokuvassa on taideleffan merkkejä, mutta tämä ei kuitenkaan ole niin taiteellinen, etteivät perushollymössön katsojat tätä pahasti vieroksu. Tämä espanjalainen mestariteos antaa kuitenkin tavallista Hollywood-tuotosta enemmän ajattelemista. Katsoja miettii elokuvaa vielä monta tuntia lopputekstien loputtua. Samalla monenlaisia tunteita herätetään, mikä tuo tietysti plussaa. Rauhallinen kertomistapa kruunaa vielä upean kokonaisuuden. Täydellinen Meri sisälläni ei ole mutta mielettömän hyvä kuitenkin.
