Tuulipukumafiosoiden armoton paluu
Tämä kappale sisältää jonkinmoisia spoilereita edellisestä kaudesta. Kakkoskauden tapahtumat sijoittuvat vuotta ykköskauden tapahtumien jälkeen. Junior Soprano on edelleen vankilassa veljenpoikansa Tonyn murhayrityksestä. Tony Soprano johtaa rautaisella kädellään mafiaperhettään – Paulie, Silvio, Pussy ja juoksupoika Christopher. Yksi näistä Tonyn parhaimmista ystävistä on vasikka, joka omaa etuaan ajaen kantaa mikkiä FBI:n toimesta. Tony Soprano riitaantui psykiatrinsa Jennifer Melfin kanssa, mutta tajuaa viimein tarvitsevansa ammattiapua enemmän kuin koskaan ennen. Tonyn oikea perhe – vaimo Carmela, poika Antohy Jr. ja tytär Meadow erkaantuvat Tonysta aina vain lisää ja lisää, ja Tonyn äiti, joka oli myös osallisena Tonyn murhayritykseen, on Tonylle yhtä kuin kuollut. Tonyn vanhempi sisko, Janice, saapuu New Jersey’iin havittelemaan äitinsä taloa ja asuu jonkin aikaa Tonyn katon alla, josta Tony ei luonnollisesti pidä. Tony ei ole vieläkään päässyt paniikkikohtauksistaan eroon ja on lopettanut Melfin määräämän Prozacin käytönkin.
Tony ja hänen mafiaperheensä ovat nimellisesti jätealalla töissä, mutta tosiasiassa he eivät ikinä roskia kuskaa tai jätteiden kuljetuksesta neuvottele. Heidän tehtävänään on muun muassa velkojen kiskominen, rahan keruu ryöstämällä ja huijaamalla, sekä laittoman uhkapelin pyörittäminen. Mutta kaikki tämä pitäisi hoitaa mahdollisimman matalalla profiililla. Mafiosoilla on omat etunsa – silminnäkijät eivät uskalla laittaa nokkaansa heidän juttuihinsa ja pitävät turpansa kiinni nähdessään jotain tapahtuvan. Poliiseista ei liiemmin ongelmaa ole, sillä he ovat lahjottavissa, mutta FBI tuottaakin ongelmia sitten enemmänkin. Mutta Tony Sopranon suurin huolen aihe on kuitenkin hänen oma perheensä ja johtajapaikkansa säilyttäminen. Näistä lähtökohdista jatkuu Sopranosin toinen tuotantokausi.
Sopranos on realistinen kuvaus nykyaikaisesta mafiasta ja rikollisten töiden hankaluuksista, mutta myös eduista. Selviä viittauksia esimerkiksi Kummisetiin, GoodFellasiin ja Miller?s Crossingiin löytyy roppakaupalla, mutta kopioimiseen Sopranos ei missään vaiheessa alennu. Nykyajan mafiosot eivät näemmä pukeudu hyvin leikattuihin liituraita pukuihin, vaan mielummin maanläheisiin verkkareihin tai tuulipukuun. Ulkoapäin ei mafiosoita helposti siis tunnista, mutta montaa sanaa ei tarvitse heidän kanssaan vaihtaa vaihtaa huomatakseen, että jokin ei nyt täsmää.
“Swingers. He can suck my dick! It swings, too”Missään muussa TV-sarjassa ei liene kokonaisuudessaan yhtä hyvää näyttelyä kuin Sopranosissa (vaikka pidänkin Deadwoodin Ian “Lovejoy” McShanesta aivan mahdottomasti). James Gandolfini pääroolissaan ja Edie Falco Tonyn vaimona vetävät poikkeuksellisen uskottavat ja loistavat roolit. Dominic Chianse on niiin mahtava Junior Sopranon roolissa, että melkeinpä uskaltaisin sanoa, ettei kovin moni (eikä välttämättä ketään) ole samoihin tuloksiin kyennyt. Lorraine Bracco, Tony Sirico, Steve Van Zandt ja Michael Imperioli yltyvät myös loistorooleihin. Lienee helpompi sanoa vain, että näyttely on kaiken kaikkiaan erinomaista.
TV-historian (kenties) parhaan sarjan toinen kausi ei aivan yllä ensimmäisen tasolle, mutta täydellisen mukaansatempaavaa menoa on luvassa. Brutaalia väkivaltaa on luvassa enemmän kuin ykköskaudella, mutta vaikka väkivalta viekin mukanaan, se ei missään nimessä vie pääosaa. Väkivallasta ja erittäin ronskista kielen käytöstä johtuen alle 15-vuotiaden on syytä harkita useampaan kertaan ryhtyykö Sopranosia katselemaan.
Kaikki palaset loksahtavat täydellisesti kohdalleen, eikä paljoa ykköskauden hohdosta jäädä jälkeen. Mikä parasta, Sopranosia tekee mieli katsoa useaan kertaan vaikka tietäisi tarkalleen mitä seuraavaksi tapahtuu. Eipä hirveästi enempää voisi enää TV-sarjalta saada takaisin. Sopranos on kaikin puolin täydellinen sarja – niin kokonaisuudessaan, kuin yksittäisinä kausinakin. Kolmestatoista jaksosta jokainen on vähintään loistava ja pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun ja liimaa katsojan tiukasti ruudun eteen.
Jos jotain huonoa pitäisi mainita, niin jaksot voisivat olla pitempiä ja yhdessä kaudessa enemmän kuin 13 jaksoa, mutta mitäpä sitä valittamaan kun meno on tätä luokkaa.
Sopranos on ehdoitta paras draamasarja ja ehkäpä paras sarja TV:n historiassa. Meno on alusta asti erittäin koukuttavaa. Nyt säädylliseen hintaan julkaistut laadukkaat DVD-boksit viidestä ensimmäisestä tuotantokaudesta ovat tosifanin pakko hankintoja, mutta myös sarjaa aiemmin seuraamattomille varauksettoman suositeltava hankinta. Sijoittakaa rahanne hyvin – ostakaa Sopranosia. Wolf suosittelee – ja poikkeuksellisen lämpimästi.
Jos vain suinkin olisi mahdollista, antaisin kuusi luotia, mutta kai täytyy pysyä standardi asteikolla – eli ehodottomasti viisi luotia tulee tältä suunnalta.
“My friends don’t judge me. And fuck them if they do, I’ll cut them off”nimimerkki: The Wolf
