Tällä hetkellä tuorein versio Anna Leonowensin päiväkirjoihin perustuvasta tarinasta on tämä. Jodie Foster on olevinaan brittileidi Anna, joka matkaa Siamin kuninkaan (Chow) hoviin. Annan mission impossible on muuttaa kädenkäänteessä koko hovi länsimaiseksi. Virallisesti hänet on palkattu opettamaan kuninkaan haaremin jälkikasvua. Kyseessä on elokuvan mukaan strategia, jolla ahtaalle joutunut maa yrittää hankkia tukea Euroopasta. Siamin tapahtumat vaikuttavat luonnollisesti myös Annan elämään, hän joutuu poikansa (Felton) kanssa aivan niiden keskukseen.
Toisin kuin 1950-luvulla valmistunut edeltäjänsä Kuningas ja minä, Anna ja kuningas ei voittanut yhtään palkintoa missään kategoriassa. Tämä ei silti tarkoita, etteikö uudempikin versio olisi siedettävä elokuva. Sen ongelmana ei niinkään ole edes Jodie Fosterin kylmäksi haukuttu olemus, vaan moni erinäinen pikkuseikka. Leffalla on liikaa pituutta, asioita olisi kernaasti voitu tiivistää. Yun-Fat Chow tekisi hyvää työtä kuningas Mongkutina, jos kyseessä olisi pienesti toteutettu tv-sarja, mutta nyt hänen tähtihetkensä jäävät Fosterin ja kahakkakohtausten varjoon. Elokuvan periamerikkalaisuus paistaa joka raosta. Olisivat vaikka kiinnittäneet Margaret Tatcherin Annan rooliin, niin ehkäpä sitten…
Anna ja kuningas on edeltäjiinsä (1946, 1956, 1972) verrattuna näppituntumalta realistisempi ja samalla väkivaltaisempi elokuva. Se ei pyri korostamaan opettajattaren ja kuninkaan suhdetta samoin kuin aiemmat versiot, mutta ei myöskään kierrä asiaa. Tämä on vain yksi seikka, joka tekee elokuvasta liian pitkän. Onneksi pikakelaus on keksitty.
