Kevin Smith on tähän mennessä tunnettu enimmäkseen näppärää dialogia sisältävistä kepeistä komedioistaan. Onko Red State sitä? No ei. Tämän enempään en hra. Smithin uraan aio keskittyä, koska en siihen juuri ole paneutunut. Red State on kuitenkin elokuva, jota onkin markkinoitu sloganilla: “Tätä et Kevin Smithiltä odottanut.”
Travis, Jarod ja Billy-Ray ovat kolme nuorta miestä, jotka bongaavat netistä naisen joka tahtoisi harrastaa kaikkien kolmen kanssa seksiä. Samaan aikaan. Joten tuumasta toimeen: Auto alle ja kohti annettua osoitetta. Ja kuten usein tämänkaltainen juonenalku antaakin olettaa: Kaikki kääntyy täysin päälaelleen, eikä poikaparoilla ollut mitään käsitystä mihin ovat joutumassa. Kyseessä ei (vaikka siltä kuulostaa), ole mikään tavanomainen kidutuskauhun synopsis, vaan jotain aivan muuta. Elokuva alkaa kauhulle flirttailevana, mutta kääntyy loppupuolella puhdasveriseksi räiskinnäksi.
“People just do the strangest things when they believe they’re entitled. But they do even stranger things when they just plain believe.”
Red State on elokuva, jossa suorastaan härskillä otteella hyökätään kiihkouskovaisia, varsinkin homovastaisia (vink vink, Westboro Baptist Church) lahkoja vastaan. Elokuva ei esitä näkemyksiään hienovaraisesti vaan tunkee kaiken täysillä katsojan naamalle. Mutta löytyy sieltä pinnan altakin jotain. Elokuvan pahikset, perhepohjalta toimiva uskonlahko on vaarallinen, aseistautunut, vihamielinen ja valmis kuolemaan aatteensa puolesta. Kuulostaako siltä että tämä eroaisi mitenkään jenkkien piruiksi maalaamista muslimiterroristeista? No eipä totisesti. Uskonto kuin uskonto, ihmisten tappaminen sen takia etteivät he vain satu omaan etiikkaan tai maailmankatsomukseen sopimaan, on terrorismia. Elokuva onkin tehty jenkeissä ja jenkkiyleisölle, joten yllätys, yllätys, suurta menestystä ei saavutettu, uskonto kun on asia jota ei sielläpäin kyseenalaisteta ja josta ei pilkkaa saa tehdä. Uskontoa, varsinkin kristinuskoa kyseenalaistaville ihmisille tämän leffan luulisi siis toimivan (jos vain liika väkivalta ei häiritse).
Toinen pointti jota elokuvassa pikaisesti tuodaan esille, on median mukaantuonti elokuvan tulitaistelun kaltaisiin paskamyrskyilmiöihin. Väkivallankäyttö on kylmän laskelmoitua ja taktitoitua, ruumiiden määrä ja laatu on pelkkää politiikkaa. Se mitä milloinkin tapahtuu ja mitä siitä saa jälkeenpäin lukea, voivat olla kaksi eri asiaa. Elokuvassa nähdäänkin kohtaus, jossa John Goodman kivikasvoisesti kertoo saadut ohjeet, joka on yksinkertaisesti katkelma välikohtauksesta kirjotetusta raportista, joka on siis jo kirjotettu, vaikka tilannetta ei vielä ole edes käyty.
Näyttelijätyö elokuvassa on kauttaaltaan hyvää. John Goodman on rautainen ammattitaitoisena, mutta ennennnäkemättömästä tilanteesta häkeltyneenä erikoisjoukkojen johtajana, viime vuonna The Fighterista sivuosa-Oscarin napannut Melissa Leo erittäin uskottava täysin aivopestynä lahkon “äitihahmona” ja Michael Parks suorastaan hypnoottinen lahkonjohtaja Abin Cooperina saarnamiehen retorisin elkein ja puhelahjoin varustettuna.
Red State on äärimmäisen provosoiva, äärimmäisen väkivaltainen ja ideologisesti äärimmäisen kaukana siitä, mitä jenkkileffoilta on yleensä totuttu näkemään. Elokuva on saanut maailmanlaajuisesti hiljaisen vastaanoton ja kehnohkoja arvosteluja, mutta minä se vaan tykkäsin. VOI LUOJA, että minä tykkäsin!
