Tanska, tämä elokuvan luvattu ihmemaa, on pullauttanut sisuksistaan ulos jälleen paremman ohjaajan kuin täällä koti-Suomessa uskallammekaan toivoa. Nicolas Winding Refnin kaksi vuotta vanha Drive oli allekirjoittaneelle (ja ilmeisesti monille muillekin) sävähdyttävä ja yksi tyylikkäimmistä elokuvista, mitä pitkään aikaan oli nähty. Refn selvästikin luotti Ryan Goslingin karismaan, kun palkkasi tämän uuden elokuvansa Only God Forgives pääosaan (sivuhuomautus: vihaan nykyistä suomentamattomuustrendiä, Vain Jumala armahtaa olisi ollut ihan hyvä nimi), ja teki näin itselleen karhunpalveluksen pakottaessaan katsojat vertaamaan kyseistä elokuvaa Driveen. Ja valitettavaa on, että parhaimmankaan näyttelijän taidot tai edellisen teoksen mestarillisuus eivät pelasta, jos käsikirjoitus ei toimi.
Goslingin roolihahmolla on tällä kertaa jopa nimi, Julian. Hän pyörittää Thaimaassa nyrkkeilyklubia ja tekee sivubisnestä huumekauppiaana. Kun isoveli raiskaa ja tappaa 16-vuotiaan tytön, saapuu rapakon takaa Julianin rujon autoritaarinen äiti (Kristin Scott Thomas) ja aloittaa verihurmeisen ajojahdin poikansa tappajien perään.
Elokuvan Thaimaa on superhyperultratyylikäs synkissä väreissä kylpevä nihilistinen helvetti. Hikisten klubien, bordellien ja pimeiden katujen keskeltä kamera hakee äärettömän vakaita ja pitkiä otoksia. Ohjaajana Refn osoittaakin olevansa lähes Stanley Kubrickin tasoa ja tunnelmanluojana vetää vertoja David Lynchille. Ensimmäisen puoliskon ajan elokuva viehättääkin pelkästään visuaalisuutensa vuoksi ja jo muutenkin hitaasti etenevän juonen voisi toivoa lähes pysähtyvän.
Sitten tapahtuu jotakin. En tiedä oliko se elokuvan keskivaiheilla nähdyn erittäin sadistisen kidutuskohtauksen aikana, mutta jossakin vaiheessa tajusin, etteivät hahmot kiinnosta minua pätkääkään. Minulle on aivan sama, kuka kuolee ja millä tavalla, saadaanko kostettua ja synnit sovitettua. Tietenkin on aivan turha vaatia, että tämänkaltaisessa elokuvassa henkilöt herättäisivät sympatiaa, mutta kun kiinnostusta ei ole nimeksikään, silloin katsoja tympääntyy. Siinä missä Drive onnistui herättämään sympatiaa sekä päähenkilöä että Carey Mulliganin esittämää Irenea kohtaan, Only God Forgivesin hahmot ovat paperinohuita ja katsojan ailahtelevan mielialan vietävissä. Jos minulla olisi ollut valmiiksi kettumainen olo, olisin istunut loput 45 minuuttia kädet nyrkissä toivoen, että kaikki kuolevat.
Yksi elokuvan tärkeimmistä elementeistä on myös sen haavoittuvaisin ja korniutta hipova. Julianin kovan pojan karisma, jonka pohjalle elokuva on hyvin pitkälti rakennettu, kärsii aina kovia kolauksia, kun tämän äiti saapuu paikalle, sillä Julianin persoona muuttuu äkisti yksinäisestä sudesta mammanpojaksi. En tiedä mitä Refn on yrittänyt tällä saavuttaa, jotain freudilaista Oidipus-kompleksia, lapsuuden kaltoinkohtelua vai vain omituista tragikomiikkaa, mutta varmaa on, että se hipoo korniuden rajoja.
Drive oli väkivaltainen, sitä en kiistä. Mutta siinä missä sen väkivalta oli perusteltua ja väistämätön seuraus tapahtumista, Only God Forgivesin väkivalta pakottaa miettimään, onko tämä todellakin tarpeellista. Olen sitä mieltä, että elokuvassa saa esittää väkivaltaa niin paljon, kuin se on elokuvan tarinalle ja tyylille tarpeellista, mitään ei tarvitse siistiä vain sen vuoksi että jotkut eivät siitä satu pitämään, mutta minun sietokykyni (joka ei todellakaan ole mikään kaikkein matalimpia) joutui koetukselle tämän elokuvan suhteen. Refnin tapa näyttää verikekkerit on äärimmäisen päällekäyvää ja ahdistavaa, enkä nyt puhu edes veren määrästä, mitä tässä elokuvassa on enemmän kuin tarpeeksi. Miksikään Peckinpah’n mässäilyksi elokuva ei onneksi ylly, Refn osaa vielä hillitä kaikkein sadistisimmat mielihalunsa, mutta onko sille mitään järkevää perustetta, miksi on näytettävä graafisesti, kun kaverin silmämunat lävistetään hiuspuikoilla?
Vielä yhden asian haluan sanoa, en Refnistä tai Goslingista, vaan Suomen Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksesta. Kyllä, olen ollut se, joka on valittanut vanhojen Bond- ja Hitchcock-elokuvien naurettavan korkeista ikärajoista ja haistatellut kaikille ikärajoja säätäville kukkahattutädeille. Muutama kuukausi sitten elokuva Pilvikartasto sai minut muuttamaan mielipiteitäni, sillä sen alun perin saama K12-leima sai minut raapimaan päätäni hämmästyksestä ja epäuskosta. Mutta tämän elokuvan ikärajaa K16 en voi millään ymmärtää. Se tarkoittaa suomeksi, että 13-vuotias pääsee katsomaan tätä elokuvaa yli 18-vuotiaan seurassa. En tiedä, ovatko tarkastajat lähteneet kahvitauolle kaikkein raaimpien kohtausten aikana, mutta kaikille vielä kerran tiedoksi, että kyseessä on äärimmäisen raaka ja ahdistava elokuva, joka ei TODELLAKAAN sovi ainakaan alle 16-vuotiaille, sikäli kun varsinaista ikärajaa voi edes vetää.
Olin pitkään kahden vaiheilla, antaako kolme vai kolme ja puoli tähteä. Ennen tähditystä viimeinen ajatus päässäni oli: “Mutta on se vaan niin helvetin tyylikäs.” Niinpä.
