Aleksis Kivi, kraatarin poika Nurmijärveltä, oli yksi Suomen kielen pääarkkitehdeista ja sen tärkeä levittäjä ja äänenkannattaja 1800-luvun autonomisessa Suomessa. Tyypin kynästä syntyi mm. ehkä kotimaamme kuuluisin romaani Seitsemän veljestä sekä useita näytelmiä ja runoja. Myös vain 38-vuotiaaksi eläneen kirjailijan elämänvaiheet olivat kohtalaisen värikkäitä, omaperäinen tarinamaakari kun vietti elämänsä ehtoopuolia mm. Lapinlahden mielisairaalassa.
Jari Halonen, eräs Suomen omaperäisimmistä elokuvataiteilijoista, sai muutama vuosi sitten valmiiksi, kuulemma vajaan kymmenen vuoden työskentelyn jälkeen, tämän melko omalaatuisen elämänkertateoksen Alexis Stenvallista, joka toimii oodina sekä miehen elämälle ja teoksille että suomalaisuusaatteelle ja tälle “upealle pohjoiselle tuhansien järvien maalle”. Mukaan elokuvaan on mahtunut niin kieliriidat suomalaisen työväestön ja ruotsinkielisten pikkuporvareiden välillä, Kiven ponnahtaminen kulttuurivaikuttajaksi vaatimattomasta duunariperheestä kun Seitsemän veljeksen lähes skitsofreeniseksi yltynyt kirjoitustyökin.
Pläjäys ei kuitenkaan ole aivan sitä perinteisintä kotimaista historiallista draamaa, vaan Halonen on sujauttanut mukaan historiaa vain lievästi mukailevia anekdootteja, groteskia mustaa huumoria ja irvailua sillä tosiseikalla että mm. Runeberg ja Snellman eivät tosielämässä osanneet sanaakaan suomea. Erittäin persoonallinen tyyli historian tulkintaan katsojasta riippuen joko virkistää tai pitkästyttää, omasta mielestäni se toi oivasti lisää väriä teokseen.
Näyttelijäsuoritukset ovat rehevyydessään mainioita, parhaiten mieleen jää mm. sympaattinen Jari Salmi Kiven parhaana ystävänä ja kannustajana Emil Nervanderina sekä tietysti itse Marko Tiusanen rainan nimiroolissa absurdin katseen omaavana Kivenä. Itse maestro Veikko Sinisalokin vilahtaa dialogittomassa roolissa, mikä vaan korostaa hänen tulkintakykyään elokuvafanaatikkojen silmissä. Uuden kotimaisen elokuvan vakiosäveltäjän Tuomas Kantelisen siirappinen, tyypillinen elämänkertamusiikki pukee sinänsä hyvin tarinaa mutta yltyy paikoin liian sentimentaaliseksi ja päälletunkevaksi. Koskenniemen sanoittama Finlandia tosin istuu elokuvan ääri-isänmaalliseen loppuun kuin pesäpallomaila ilmiantajaan.
Eeppisillä elämänkertaspektaakkeleilla on aina vaarana päätyä yli-imeläksi patrioottikeitokseksi, joka kääntyy katsojan kohdalla tarkoitusperiään vastaan. Aleksis Kiven elämäkään ei täysin kykene välttämään tätä sudenkuoppaa, varsinkaan elokuvan loppupuolella jossa huumori uhkaa hukkua paatoksen alle, mutta rehellinen ja persoonallinen tulkintatapa historiaan erottuu selkeästi edukseen ja nostaa Aleksis Kiven elämän tavanomaisen pehmopornoilun yläpuolelle. Ainakin tolkuttoman naiivit ja kaunistelevat Timo Koivusalon teokset Halonen hakkaa mennen tullen, vaikkei aivan terävimpään kärkeen pääsekkään. Kyllä tätä jo kehtaa suositella, varsinkin pakkoruotsin ystäville, prkle!
