No niin, tässä on ehta katastrofielokuva, joka hyllyy mukavasti kuin kasa laardia! Se koostuu – totta kai – yläluokkaisesta rappiosta, älyttömästä mutta silti juuri ja juuri siedettävästä juonentyngästä, voittamattomista luonnonvoimista, kirkunasta, kauhusta ja (nimekkään näyttelijäkaartin) tiimityöstä.
Tämä neliosaisen Airport-leffasaagan (1970, 1974, 1977 ja 1979) kolmas turaus on kovempaa disasteria kuin esimerkiksi sarjan ensimmäinen. Leffoja yhdistävät oikeastaan vain kaksi seikkaa: ilmailuun liittyvä tarina ja George Kennedyn esittämä jokapaikanhöylä Joe Patroni.
Tällä erää lennetään kovaa ja korkealla, James Stewartin esittämän ökyrikkaan herra Stevensin mahtijetillä. Papparoitunut Stewart seuraa jetin matkaa turvallisesti maasta käsin, kun se yllättäen katoaa tutkasta. Bermudan kolmion tuntumassa katoavan koneen sieppaavat taidevarkaat (!). He kuitenkin tyrivät keikkansa ja onnistuvat pudottamaan koko lentovehkeen mereen. Siinä on sitten matkustajilla, mm. taidetäti Livingstonilla (de Havilland), lentokonesuunnittelija St. Downs III:lla (Cotten) ja repalaisessa avioliitossaan kituvalla herra Wallacella (Lee) aihetta pelätä muutakin kuin viskin loppumista. Porukkaa yrittävät pitää rauhallisina Jack Lemmonin reippaudesta ja rentoudesta muovaama kapteeni Don Gallagher sekä hänen tomera heilansa, lentoemäntä Eve (Vaccaro).
Kaappaus Bermudan kolmiossa on ennalta-arvattavuudestaan ja kaavamaisuudestaan huolimatta mehevä tapaus. Disaster-genressä se toimii kaikilta osiltaan yhtä hyvin kuin länkkäri, jossa Clint ratsastaa kostoa himoten ja ampuu kovilla, kun sen aika tulee. Elokuvan maukkauden takaavat jouheva eteneminen tapahtumasta toiseen, vanhan ajan tähtinäyttelijät sekä valtavana vellovan meren synnyttämät jännitysmomentit. Mikäli elokuva, tai koko Airport-sarja olisi oikeasti loputtoman huono, siitä tuskin olisi voitu tehdä niin hersyvää parodiaa kuin Hei, me lennetään! (1980) jatko-osineen.
