Dokumentaristi Marty DiBergi (Reiner) seuraa Spinal Tap-brittiyhtyeen comeback-kiertuetta Yhdysvalloissa. Bändin puhemiehenä, pääasiallisena laulajana ja kakkoskitaristina toimii David St. Hubbins (McKean). Kitaroinnista vastaa Nigel Tufnel (Guest) ja kokonaisuuden kruunaa viiksekäs basisti Derek Smalls (Shearer).
Tässäpä on värikäs “dokumentti” rock-bisneksen värikkäästä ja kaoottisesta maailmasta. Rob “Läskipää” Reinerin esikoiselokuva on nerokas sekoitus fiktiota ja rock-kliseitä. Kiertueen epäonninen meininki, jatkuvasti heikkenevät tulokset ja ennen kaikkea Spinal Tap-dinosauruksen itsepintainen pinnistely keskinkertaisuuden suossa on hämmästyttävää huumoria.
Nerokkaasta käsikirjoituksesta vastaa luonnollisesti bändi itse ja melkoisen pitkälle hihasta vedetyt vastaukset ja kommentit tekevät täydellisen illuusion todellisesta bändistä. Ja koska kyseessä on rock-parodia, on musiikki myös erittäin tärkeää. Spinal Tapin musiikki on uskomattoman hilpeää ja huvittavaa, mitä tahdittavat karmeat soolot ja loputtomat kommellukset näyttävissä lavaesiintymisissä. Tulen ja jään välissä on haaleaa vettä, mikä kuvaakin hyvin Spinal Tapin musiikin taiteellista tasoa.
Spinal Tap on niin monitasoinen, realistinen ja hauska elokuva että se kestää kymmeniä katsomisia. Keksityn rock-dinosauruksen illuusio on uskomattoman vahva. Rosoisuudesta ja loistavista näyttelijäsuorituksista syntyy erinomainen rockumentti rock-bisneksen vaikutuksesta ihmisiin. Nerokkaasta satiirista huolimatta Spinal Tapista huokuu todellinen ja ehdoton rakkaus musiikkia kohtaan. Ja Spinal Tapin tapauksessa musiikki pitää vahvistaa yhteentoista ennen kuin kajahtaa nerokkaan ystävällinen ja bändin faneja kunnioittava tervehdys: We are Spinal Tap from UK – you must be the USA!
nimimerkki: Jurpo
