Räväyttävällä ja räjähdysvoimaisella Pusher-trilogiallaan maailmanmaineeseen noussut tanskalaislahjakkuus Nicolas Winding Refn ei ole oikein loistanut muulla tuotannollaan. Kansainvälisillä vesillä tehty mindfuck-trilleri Fear X on kerännyt osakseen vain pääasiassa haukkuja ja uutukainen brittileffa Bronson osoittautui pahemman luokan pettymykseksi. Pusherin menestyksen jälkeen 1990-luvulla Refn ohjasi myös toisen vähemmälle huomiolle jääneen tanskalaisleffan Bleeder, joka edustaa Pusherien laatua.
Rankan ja likaisen elokuvan maineessa oleva Bleeder ei ole mikään helppo pala purtavaksi. Se ei ole mikään hirveän lämpöinen kertomus, vaan pahuksen realistinen kuvaus roskan syövyttämistä mielistä. Elokuva ei tee helppoja ratkaisuja eikä sen repalaisiin ihmisraunioihin ole helppo samaistua. Heidän kaikkia tekojaan ei voi hyväksyä, eikä niitä aina edes ymmärrä, mutta heistä silti jotenkin välittää. Kuitenkin nämä todentuntuiset hahmot ja heidän toilailunsa ovat kuvattu varsin vakuuttavan uskottavasti.
Filmissä ei ole mitään selkeää juonta, johon olisi kiva tarttua. Se vain kertoo eräästä ajanjaksosta eräiden ihmisten elämästä. Joku voisi pitää juonta laahaavanakin, mutta kuitenkin tunnelma ja tapahtumien tempo imaisevat mukaansa katsojan seuratessa pätkää äärimmäisellä mielenkiinnolla. Keskiössä on hieman yksinkertaisenoloinen kaveriporukka ja sen jonkinlaiseksi johtohahmoksi muodostunut Leo, jota esittää antaumuksella Tanskan häijympiin näyttelijäolemuksiin kuuluva Kim Bodnia. Leo ei ole mikään hirveän mukava tai sympaattinen tapaus. Hänen arkensa kuluu tyttöystävän huolenpidosta ja kavereiden kanssa vietetyistä roskaelokuvailloista. Hänellä on pieniä sosiaalisia ongelmia, mutta silti vanhoista kaverisuhteista pidetään jotenkin huolta. Hänen olemuksensa on jotenkin epämukava, töykeä ja luotaantyöntävä samalla kun hänestä heijastuu vahvasti tylsiintyminen omaan elämäänsä sekä kaikkeen ympärillä liikkuvaan. Kun Leo saa kuulla tyttöystävältään Louiselta vauvauutisista, niin tuleva isä ei tiedä miten pitäisi reagoida. Järkevästi ajattelemisen sijaan on paljon helpompi tarttua väkivaltaan, mutta väkivalta yleensä aloittaa pahan kierteen, josta ei seurauksitta pääse niin vain eroon.
Vaikka Bleeder onkin kylmä ja lakoninenkin elokuva, niin siitä löytyy yllättävän paljon lämpöä sekä pieniä toivon rippeitä yllättävistä paikoista. Tätä lämpimämpää puolta edustaa Leon kaveri Lenny, joka työskentelee videovuokraamossa ja keskustelee todella mielellään elokuvista, eikä juuri muusta osaakaan keskustella. Kansainväliseen suosioon ansaitusti kohonnut Mads Mikkelsen on elementissään esittäessään tällaisia reppanarooleja ja Lennyn hitaasti lämpenevä rakastuminen lähikahvilassa työskentelevään tyttöön sisältää varsin kirpeitä ja satuttaviakin aineksia. Kuitenkin tuosta ihastumisesta huokuu lämpöä elokuvaan, mikä tekee siitä vähän helpommin katsottavan.
Bleederiä ei kannata ryhtyä katsomaan kevyin mielin, eikä siltä kannata odottaa oikein mitään, sillä odotuksiin tuskin tullaan pettymään. Jos odottaa brutaalia ja kohauttavaa elokuvaa, niin jopa silloinkin voi pettyä, sillä leffassa ei lopulta ole hirveästi väkivaltaa. Mutta kun sitä esiintyy, niin se on kyllä rankkaa tavaraa. Myös väkivallan uhka tekee pläjäyksestä painostavan silloinkin kun itse väkivaltaa ei välttämättä esiinny. Filmiä ei todellakaan osaa suositella kenellekään, sillä se pitää katsoa juuri oikeassa mielentilassa ja sopivalla hetkellä. Kokonaisuutta on vaikea kuvailla, sillä se on samaan aikaan populaarikulttuurin pastissi ja syrjäisille kujille sijoittuva rankka draama. Lisäksi hitaasti etenevä tarina kiihtyy lopulta kauhun ja trillerin välimaastoon sijoittuvaan tunnelmaan. Bleeder toimii ehkäpä parhaiten kuvauksena pohjoismaiden kolmikymppisen vetelehtijäsukupolven arjesta. Päämäärättömästi lainehtivat ihmiset ajelehtivat karille kohtalokkain seurauksin. Tällaisessa identiteettiään hakevassa kulttuurissa on vaikea tuntea yhtään mitään. Rakastaminen on vaikeata, toisesta on paha välittää ja helpompi on vain turruttaa mieltänsä kaikenlaisella roskalla sekä paeta todellisuutta esimerkiksi elokuvien maailmaan. Katsojakokemuksen jälkeen on pakko istua hetken hiljaa miettien näitä asioita ja myöhemminkin filmi palaa useaan otteeseen mieleen kummittelemaan.
Kokonaisuutena Bleeder on joka tapauksessa rankka kokemus, eikä sitä voi mitenkään suositella kaikille. Näyttelijät pistävät kaikkensa peliin ja dialogi on varsin toimivaa. Dialogi ei ole mitään tyyliteltyä tai loppuun saakka hiottua tavaraa, vaan karkeaa ja aitoa jutustelua elokuvista sekä muusta yhtä tärkeästä. Väkivalta on todenmukaisesti karusti esitettyä, mutta ohjaaja Refn ei todellakaan mässäille sillä, niin kuin joku on saattanut ymmärtää. Filmi onkin kuin Tarantinon tekele tanskalaisittain, karummin, realistisemmin, uskottavammin kuvioin, tyylittelemättömämmin ja aika pienellä budjetilla. Julman maailman todellisuus iskee kovaa omissa maailmoissaan eläviä henkilöitä kohtaan ja se voi iskeä kovaa myös tavallista katsojaa kohtaan tämän elokuvan myötä.
