Quentin Tarantino on eittämättä 90-luvun taitavampia ohjaajia ja ukon ohjausdebyytti Reservoir Dogs on samalla 90-luvun parhaimpia elokuvia. Vuosikaudet Tarantino koulutti itseään katsomalla elokuvia ja kirjoitti pari käsikirjoitusta siinä lomassa. Kolmannen käsikirjoituksen ukko halusi itse ohjata ja saikin ohjata sen, kun Harvey Keitel nousi mukaan. Keitelistä tuli niin tuottaja kuin pääosan esittäjä.
Reservoir Dogs alkaa kahvilasessiolla, jossa saamme uuden merkityksen Madonnan Like A Virgin –kappaleelle. Juuri elokuvan alku lupailee mitä tulevan pitää ja katsoja innokkaasti odottaa lisää ja lisää. Sitten pääsemme itse asiaan ryöstöön, itse ryöstöä emme saa todistaa mutta jälkipuolta kylläkin ja tämä toimii. Timanttiryöstö kusee täysin ja elokuva keskittyy tähän. Miksi näin kävi? Reservoir Dogs antaa siihen vastauksen pikku hiljaa.
Tarantino onnistuu luomaan hyvän elokuvan ilman, joka pärjää jo dialogilla hyvin. Reservoir Dogsia on moitittu väkivaltaisuudesta, itse en pidä elokuvaa hirveän väkivaltaisena. Tarantino ei kylve väkivaltaa ympäriinsä koko ajan vaan käyttää sitä kun siihen on tarvetta. Näinkin saamme todistaa loistavaa elokuvatekoa. Pienellä budjetilla toteutettu leffa pystyy toden teolla haastamaan ison budjetin leffat ja Reservoir Dogs sanoo niille tyylikkäästi fuck you. Täydellisestä indieleffasta on kyse.
Quentin Tarantino räjäytti tajuntani tällä elokuvalla ja siitä lähtien ukko on ollut lempiohjaajani. Kaksi seuraavaa Tarantinoelokuvaa, Pulp Fiction ja Jackie Brown, ovat olleet myös tajunnan räjäyttäjiä, joten kiivaasti odottelen ukon neljättä ohjaustyötä Kill Bill.
