The Reflecting Skin ei ole kasvukertomus kepeimmästä päästä. Sen päähenkilön, 8-vuotiaan Seth Doven (Cooper), päivät eivät kulu mansikkamaitoa juoden ja kuurupiiloa leikkien. Tarina sijoittuu 50-luvulle ja tapahtumapaikkana on joku aika autio paikka jossain Idahon preerialla, jossa Sethin isä (Fraser) pyörittää bensa-asemaa. Kun isä menettää henkensä “tulitikkuleikin” aikana, niin äidin (Moore) dominoiva ote alkaa häilyä. Rakas isoveli Cameron (Mortensen) palaa takaisin kotiinsa, mutta pikkuveljeä enemmän häntä kiinnostaakin naapurissa asusteleva naisvampyyri (Lindsay Duncan). Samoihin aikoihin Sethin kaverit heittävät veivinsä yllättävin tavoin.
Seth joutuu kokemaan paljon kovia, mutta ei kuitenkaan suhtaudu asioihin niin vakavasti. Välillä katsoja voi ajatella pojan päässä olevan vikaa tai sitten hänellä on vain normaalia vilkaampi mielikuvitus. Aika nopeasti pojan täytyisi kasvaa aikuiseksi, mutta lapsen suuri energinen into paistaa kuitenkin kuoren läpi. Pojan arki on siis melkeinpä kasattu pelkistä kauheista painajaisista ja tuo nuorukainen saakin kaikki sympatiat katsojiltaan.
Nykyisin tuntemattomuudessa kieriskelevä nuori Jeremy Cooper repäisee niin mahtavan roolisuorituksen, että huhhuh. Vaikka isoveljenä nähdäänkin myös loistava Viggo Mortensen, niin onnistuu Cooper varastamaan täysin show’n itsellensä. Muutkin näyttelijät vetävät roolinsa moitteita läpi, varsinkin isäroolissa nähtävä Duncan Fraser, jonka roolisuoritus on tosin aika lyhyt, mutta jämäkkä.
Ikävän vähälle huomiolle jäänyt taideteos The Reflecting Skin – lapsuuden loppu on todella vaikuttava elokuvaelämys. Philip Ridleyllä olisi voinut tämän perusteella olla lupaava ura edessäpäin, mutta niin ei valitettavasti käynyt. Tämän perusteella hän on kuitenkin todella loistava ohjaamaan ja nero käsikirjoittamaan. Tunnelma on hyvin painajaismainen ja pahaaennustava, mutta elokuva on kuitenkin pinnalta todella kauniisti kuvattu. Pienimuotoisesta tarinasta huolimatta suuria tunteita herättävä mestariteos on kyseessä. Ridley ei ole muiden kollegoidensa tapaan pureskellut tarinaa valmiiksi, vaan antaa katsojalle luvan käyttää jopa omia aivoja ja johtaa omia johtopäätöksiä tapahtumasarjasta. Lajityypin tyypillisimmät kliseet on kierretty todella kaukaa.
Ihan kaikille en tätä voi suositella, sillä sen verran rankkaa materiaalia vierailee välillä kuvaruudussa, mutta jos kuitenkin hieman oudot elokuvat uppoavat, etkä pelästy ihan pienestä ja olet suuri draamojen ystävä, niin tämä on juuri sinulle tarkoitettu elokuva. Myös Lynchin elokuvien ystäville luvassa on nannaa. Melkeinpä täydet pisteet tälle voisi antaa, mutta ihan täydellinen ei tämäkään ole, vaan tyytyy saamaan toiseksi parhaimman arvosanan, mikä kuitenkin merkitsee jo paljon.
