Vaikka elokuvalla Bonniesta ja Clydestä on ikää, se kulkee kuin liukasteella voideltu kaniini edelleen. Leffan iän voi päätellä pääosaparista; Faye Dunaway on vielä nuori ja norja neitokainen, Warren Beatty komea siloposki. Nuorimmat kysyvät tässä vaiheessa, että kuka Faye ja mikä hiton Warren, mutta eipä takerruta siihen.
Bonnien ja Clyden stoori on pitkälti totta. Varasteleva parivaljakko kuvataan elokuvassa maalaistollukkamaisena. Koulunpenkkiä ei ole jaksanut kuluttaa tarpeeksi kumpikaan. Clyde on pikkurikollinen, joka ylpeilee aseellaan Bonnielle. Bonnie on tarjoilija, joka haaveilee paremmasta elämästä.
Jännityksestä ja sen sellaisesta, you know. Clyde tietysti tahtoo näyttää tytölle, että hänen kanssaan voi päästä kurkottelemaan kuuta taivaalta. Siitä alkaa nuorten järjetön taival kohti väistämätöntä tuhoa. Vaikka balladin loppusoinnut olisivatkin tiedossa, leffaa seuraa mielenkiinnolla. Bonnien sisäinen runotyttö ja Clyden herrasmiesmäisyys ovat niitä tekijöitä, jotka tekevät parista kumman sympaattisen. Käsikirjoittaja on siis hallinnut hommansa.
Rikollisia on kuvattu fiktiossa monesti ennenkin. Sympatian herättely näitä hahmoja kohtaan tapahtuu ärsyttävän usein samoja kliseistä pehmeitä polkuja. Bonnien ja Clyden kohdalla on onneksi toisin. Butchin ja Kidin aurinkoinen auvo on parin ympärillä muuttunut himmeämmäksi, mutta kuumemmaksi. Auringonlaskun ratsastajat sopisi katsottavaksi oikeastaan Bonnien ja Clyden jälkeen, leffoissa on paljon samaa, mutta Bonnien ja Clyden elämä näyttäytyy Arthur Pennin käsissä rankempana ja raaempana.
