Saksalaisen elokuvan oikeutetusti maineikkaampiin ohjaajiin kuuluva Fritz Lang teki vuonna 1927 uskaliaan ja nerokkaan tieteiselokuvien äitinä toimineen [I]Metropoliksen[/I], joka oli väkivahva pureutuminen luokkayhteiskuntaan ja sen epätasa-arvoiseen hierarkiaan. Tämän jälkeen Langilta ilmestyi heti seuraavaksi uusi mestariteos, rikoselokuvan ikiaikainen merkkipaalu, [I]M – kaupunki etsii murhaajaa[/I].
Lastentappaja riehuu kaduilla, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka suhtautua moiseen. Poliisi on voimaton ja epätietoisuus vaivaa kaupunkilaisia uhrilukujen vain kasvaessa.
Tämä yhä vahva, joskin aikanaan vielä hirveämmältä tuntunut juoni on vain yksinkertaiselta kuulostava rikoselokuvan lähtökohta, mutta Lang ei todellakaan päästä katsojaa helpolla tai jätä elokuvaa yksinkertaiseksi. Hän onnistuu läpi teoksen kasvattamaan painostavaa tunnelmaa ja heijastamaan kaupungin tuskaa niin tavallisten naapurien kuin poliisien ja rikollisten kautta. Lang näyttää, millaiseen kaaoksen tilaan ja yhteisymmärrykseen yksi murhaaja riittää kaupungin ajamaan. Edes katsojalla ei ole tästä murhaajasta juuri mitään tietoa, voimme elokuvan henkilöiden tavoin vain odottaa, koska murhaaja putkahtaa esiin näistä Langin synkistä kaupunkikuvista.
Fritz Langin eräs päätöistä on sekä tiivistunnelmainen vainoharhakuvaus että rikoksen moraaliteettia analysoiva filosofinen kaupunkitarina ja ehkä näitäkin enemmän huippuunsa etenevä kertomus yksilön hauraudesta. Etenkin loppukohtaus on kaikessa järkyttävyydessään eräs elokuvahistorian ravisuttavimpia kuvauksia rikollisesta, mitä olen koskaan nähnyt. Siinä tiivistyy koko teoksen sanoma ja kaikki se ristiriitaisuus, jota rikollisen ihmisen ja ymmärtämättömän tavallisen kansalaisen välillä voi pahimmillaan vallita. Kohtaus, jossa murhaajaa jahdataan öisessä, rähjäisessä lähiössä on kaikessa hiljaisuudessaan uskomattoman komea takaa-ajokohtaus. Tällainen painostava äänettömyyden tunne on paljon tehokkaampi keino välittää tunnelmaa kuin miljoonaluokan räjähdykset.
Peter Lorren tulkinta ahdistuksen kehään joutuneesta murhaajasta on jotakin aivan fantastista, joskin kammottavaa katseltavaa. Liioittelematta sanon, etten ole koskaan nähnyt kenenkään tulkitsevan rikollisen omatunnon olemassaoloa tällä tavalla. Lorre saa katsojan vakuuttuneeksi murhaajan tuskista, eikä liioittele hulluuksissaan. Tällaista tasapainoa saavuttavaa roolisuoritusta harvoin kohtaa, mutta Lorren omistautumista voisin hehkuttaa ties kuinka paljon.
[I]M – kaupunki etsii murhaajaa[/I] on eräs parhaita näkemiäni rikoselokuvia kaikessa synkkyydessään ja hämmentävässä tietämättömyyden tilassaan. Siitä on riisuttu pois lukuisia perinteisen, kliseisen rikosfilmin piirteitä. Veren lätkimisen tilalla on yksittäisiä, painostavan pelkistettyjä kuvia aina ilmaan häviävästä ilmapallosta tyhjeneviin katuihin. Tällaiset kuvat nivoutuvat elokuvan juoneen ja tunnelmaan kuin kirsikka kakun koristeeksi.
