James Cagneyta voidaan itseoikeutetusti pitää ehkä rikoselokuvan kaikkien aikojen legendaarisimpana ynnä viljellyimpänä figuurina. Jokainen vähääkään enemmän eläviä kuvia harrastava on taatusti törmännyt kerran jos toisenkin karkeita sutkautuksia viljelevään, usein kääpiökasvuiseen kovanaamaan joka ei kumarra ketään tai mitään ja tämähän on se klassinen kuva, jonka Cagney itsestään loi 30-luvulla aikakauden ahtaita moraalisäännöksiä lekalla murskanneissa gangsterikuvauksissa. 40-luvun alussa heppu harhaili mitä eriskummallisimmissa rooleissa mutta palasi lopulta 1949 vanhaan tuttuun miljööseen Raoul Walshin klassikko-ohjauksessa Valkoinen hehku, joka toimii eräänlaisena summana Cagneyn aikaisemmista roolihenkilöistä.
Cody Jarret (Cagney) on neuroottinen psykopaatti joka pitää tiukasti käsissään konnajoukkionsa ohjaksia eikä luota kehenkään, paitsi vanhaan äitimuoriinsa (Margaret Wycherly) joiden välinen kiinteä suhde sisältää jopa vahvoja oidipaalisia sävyjä. Virkavaltakin on helisemässä kaoottisen Jarrettin edessä, mutta eikös se Joel Rinnekin aikoinaan todennut että jokainen kriminaali tekee ainakin virheen, tämä teki niitä kaksi…
Mm. lukuisista westerneistä tunnettu Walsh ohjaa draaman, trillerin ja noirin sekoitusta vakaalla kädellä, turhia hosumatta. Toki suvantokohtiakin löytyy muttei mitenkään häiritsevissä määrin. Kokonaisuuden primus motorina toimii selkeästi Cagneyn häkäisevän energinen roolisuoritus Jarrettina, maanisena, onelinereita pärskivänä sekopäänä joka vieläpä kaiken lisäksi kärsii sokaisevista migreenikohtauksista. Ei voi kun ihmetellä miekkosen omistautumista konnanroolilleen. Kuten noir-skeneen kuuluu, dialogi on nasevaa ja huopahattuiset sedät tylyjä (”You got a good memory for names. Too good!”). Naiset jäävät luonnollisesti statistin rooliin lukuun ottamatta väkevää, taustalla vaikuttavaa äitihahmoa.
Valkoinen hehku ei ole kuitenkaan täydellinen teos, vaan välillä rainaa vaivaa lievä päämäärättömyys. Käsikirjoituksessa olisi ainesta niin suoraviivaiseen rikosjännäriin kun yksityiskohtaisempaankin rikollisen mielen analysointiin, eikä kultaista keskitietä ihan ole onnistuttu löytämään. Luovana oivalluksena myös peilin vastakkaisen puolen eli virkavallan toimintaa kuvataan toisinaan jopa patologisella tarkkuudella. Kokonaisuutena Valkoinen hehku kuuluu silti rikoselokuvan myöhemmän kultakauden ehdottomiin valopilkkuihin ja sitä voi vilpittömästi suositella varsinkin Cagneyn räjähtävien roolitöiden ystäville. Lopuksi voisin myös yleisesti kehua Warnerin Gangster-collectionia jonka julkaisut lukeutuvat kyllä ”maailman kärkeen”. Yli puoli vuosisataa vanhojen teosten remasterointi on kuvankaunista ja ekstramateriaali kohtalaisen runsasta aina uutiskatsauksista Väiski Vemmelsääri-lyhäreihin.
