Kemiläinen heviorkesteri Sonata Arctica julkaisi toisen ” Live in Finland”-nimeä kantavan dvd-julkaisunsa viime vuoden loppupuolella. Kuten nimestä voi päätellä, materiaali on yllätyksellisesti kuvattu pitkälti Suomenmaalla. Täyspitkä keikka vedetään Oulun Club Teatriassa ja toisella dvd:llä poiketaan yhtyeen kotikaupungissa Kemissä ja Italian Milanossa.
Varsin tiheään tahtiin soitettu Club Teatrian setti painottuu bändin kahteen viimeiseen albumiin. Niiden välissä soitetaan tunnetuimpia kappaleita aikaisemmilta albumeilta. Uudempien albumien progressiivisempi tuotanto (In black and white, Caleb) yhdistetään melodisiin power-metal poljentoihin (Blank File, Fullmoon, Victoria´s secret). Näiden tyylilajien sekoitus ei saa kaivattua vuorovaikutusta aikaiseksi yleisön kanssa. Setistä olisi saanut kyllä monipuolisemman, mutta uutta levyä kun promotaan, voi melkein sisällön arvata. Yllätyksellisintä antia kuitenkin saadaan keikan viimeisellä kolmanneksella, jolloin sähkökitarat ja koskettimet vaihtuvat akustisiin kitaroihin ja yhtyeen balladiralli (Shy, Mary-Lou, Letter to Dana) sytyttää hetkeksi yleisön ja kaikilla on mukavaa.
Bändin paras vire tuntuu olevan poissa. Pieniin, mutta huomattaviin virheisiin sorrutaan paikoitellen. Tony Kakko laulaa balladit upeasti, mutta nopeatempoisemmat kipaleet menevät sanoja välillä niputellen ja sävellajia lasketaan, kun korkeammalle pitäisi mennä. Toisaalta silti kiertueella ääni ei aina tottelekaan sen kantajaa. Energiaa kyllä riittää, mutta kappaleet menevät jo liian rutiinilla. Positiivisin yllätys oli kitaristi Elias Viljanen, joka tuntuu täyttävän kitaristin saappaat taidolla ja varmuudella. Jani Liimataista hieman teknisesti parempi soittaja ei oikeastaan munaa lainkaan ja soolo-osuudet menevät mutkitta läpi.
Isoimmaksi ongelmaksi kuitenkin muodostuu lähes täysin eloton Suomalainen yleisö. Fiilis ei välity kotisohville kovinkaan massiivisena, kun yleisö vain seisoo paikallaan ja muutamia käsiä heiluu ilmassa. Välillä oikein hävetti bändin puolesta tuo yleisön ujous. Bändi ei silti pahemmin yleisöä huudatuksilla tai rohkaisulla yllytä, vaan keikka vedetään yhteen nippuun nopeatempoisesti.
Visuaalisesti keikka on mukavaa katseltavaa. Edellisen dvd:n formaattipelleily on poissa ja kuvaa tulee toisen perään mukavaan tahtiin muutamilla trikeillä höystettynä. Keikkaan on panostettu rekvisiitalla entistä enemmän ja valotekniikka ei suuremmin häiritse.
Bonuksena on toisella levyllä kiertuemateriaalia, jossa ei sen syvempää sanomaa ole. Elämä lavojen takana on rutiininomaista, dokumentaaristen ajatusten vaihtoa ja aikuisten miesten pelleilyä. Kemin ja Milanon hittikimarassa kuullaan paria poikkeusta lukuun ottamatta samoja kappaleita kuin Oulussakin. Sama setti on myös kahdella cd:llä pakkauksessa, jonka kirjamainen olemus kuvineen on tyylikäs.
Keikka oli paikoitellen sekametelisoppaa, mutta hyviäkin hetkiä oli sekaan ujutettu.
Ristiriitainen tunnelma ja vuorovaikutus yleisöön sakottaa näiden sonaattien osumatarkkuutta. Tämänkaltainen show vaatii faneilta hevihenkeä yhtä paljon kuin bändiltäkin. Aina ei saa mitä haluaa, vaikka pyytäisi nätisti.
