Rocky Balboa on tänä päivänä synonyymi nyrkkeilyleffalle. Populäärikulttuurin rakastama, ja useita jatko-osia poikinut leffa ei suotta ole kivunnut arvosteluasteikossa aina korkealle, vaan tarjoaa edelleenkin hienoja elokuvallisia hetkiä ajan mukanaan tuoman klassisuuden sävyttämänä.
Rocky Balboa on amatöörinyrkkeilijä Philadelphian syrjäseuduilla, joka elää hiljaiseloa nauttimalla arkipäivän mukavuuksista ja tekemällä töitä koronkiskojana. Lisäksi hän virittelee suhdetta lähiön eläinkaupan hiljaiseen Adrianiin. Hänen elämä kuitenkin muuttuu kertaheitolla, kun hallitseva raskaansarjan maailmanmestari Apollo Creed keksii antaa tuntemattomalle Rockylle mahdollisuuden kamppailla kanssaan maailmanmestaruudesta. Rocky on aluksi vastahakoinen, mutta pian suostuu mahdollisuuteen. Hän haluaa näyttää maailmalle, ettei ole täydellinen mitättömyys, mutta huonoista lähtökohdista slummimaisista oloissa ei ole kovin helppo ponnistaa huipulle. Tässä hänelle korvaamattoman avun tuo lähistön kuntosalin pitäjä, suustaan tulinen Mickey.
Sylvester Stallonen suurin ja menestyksekkäin luomus kierteli käsikirjoituksena studiolta toiselle pitkän tovin vain siksi, että Stallone halusi itse esittää pääosaa. Tänä päivänä tuntuukin järjettömältä ajatella ketään muuta tuohon rooliin: Stallone ON Rocky ja sillä siisti! Stallonen esittämänä Rocky on juuri sellainen sympaattinen järkäle, jollaisia ihmiset haluavat valkokankaalla nähdä. Hän ei ole mikään lumoava komistus, eikä järjen jättiläinen, mutta omaa suuren sydämen ja vilpittömän halun osoittaa oma merkittävyytensä maailmassa. Tällaiset tarinat ryysyistä rikkauksiin ovat läpihuutojuttuja Amerikoissa, mutta tarvitsevat jotain muuta menestyäkseen myös muualla. Ja juuri sitä jotain Rockystä löytyy.
Se, mikä Rockysta tekee kaikkia seuraajiaan paremman, on tapa, jolla se syventyy henkilöhahmojen kehittämiseen. Rockyn hahmosta kasvaa elokuvan edetessä niin sympaattinen kaveri, että varmasti varastaa katsojan kuin katsojan sydämen. Näin aikaansaatava tunteikkuus ja sympaattinen draama saavat katsojan pitämään elokuvasta kerta kerralla enemmän.
Rocky on tunnelmaltaan hiljainen ja hieman melankolinen kautta linjan, mutta kasvattaa panoksiaan huikeasti loppuhuipennustaan kohti. Tämä elokuva loi kaavan, joihin kaikki Rocky-leffat perustuvat, edustaen itse sitä puhtaimmillaan. Tässä elokuvassa kliseisyys ei kuitenkaan haittaa tippaakaan, sillä se on osa elokuvan lumovoimaa: treenijakso, Oscar-palkittu Gonna fly now -viisu ja nyrkinnosto Philadelphialle nostavat karvat pystyyn jo nostalgisuuttaan, ja harva selviää elokuvan huikeasta lopputaistelusta ilman minkäänlaisia tunteita. Onhan siinä jotain niin kertakaikkisen klassista, kun Italialainen ori ensimmäisen kerran astuu kehään. Tämä elokuva loi elokuvataivaalle uuden ikonin.
Rocky on ehta klassikko, ja vieläpä ajaton sellainen. Ei tällaisen sympaattisen järkäleen uskoisi vuosien aikana miksikään menevän, eikä se myöskään mene: Rocky tyrmää vielä vuosien jälkeen yhtä kovasti kuin aikoinaan, vaikka turpiin ottaakin. Mutta sehän se pelin henki on, vai mitä?
