Englantilaiset ovat rumia, niillä on huono itsetunto, ne asuvat pienissä sotkuisissa kommuuneissaan ja ne eivät osaa laittaa vähillä rahoillaan ostamaansa ruokaa oikein.
Sen sijaan amerikkalaiset ovat kauniita, niillä on Buckinhamin palatsin kokoinen itsekunnioitus ja niillä on omat kuskit. Siis rikkaitakin ne ovat.
Nämä ovat totuuksia joita yritetään Notting Hillissä kääntää päälaelleen. Pirulauta, leffa onnistuu siinä.
(Mutta ei se oikeasti muuta totuutta. Kirj. huomautus.)
Notting Hill toteuttaa hienosti itseironiaa ja rymistelee uskomuksia Hollystaran glamourista.
Touhun uskottavuuden takia hommaan tarvitaan liuta sopivia roolisuorituksia, hyvä käsis ja tyylitajuinen ohjaaja. Vaikka henk.koht. on vankkumattoman kielteinen ennakkoasenne Hugh Grantia kohtaan, niin Notting Hillissä ukko onnistuu, vaikka engelsmanni onkin.
Julia Robertsia kohtaan asenteet ovat menneet ruvelle jo aikoja sitten. Nytkin mimmi vetää itseironisen osan, johon uskon vain harvan yltävän. Mutta hänhän onkin onnistuja Amerikasta.
Notting Hillissä on muutama loistava sivuroolihahmo, jotka kruunavat teoksen. Rhys Ifans (eihän tuommosta nimeä pitäisi olla edes britillä) touhuaa persettä raapivana kämppiksenä siihen malliin jota ei voi pokerina katsella. Jos tuommonen tyyppi löytyy jostain niin tervetuloa Sohvaperunat ry:n kunniajäseneksi.
Kaiken kaikkiaan Notting Hill on harmiton leffa joka tyrkätään komediaksi perinteisissä luokituksissa. Romantiikkaa on sotkettu sen verran mukaan että nenäliinat muuttuvat selluloosaksi naiskatsojien käsissä leffan aikana. Raavas sukupuoli ei moisesta hempeilystä niiskuttele, mutta huomioi toki ymmärtävästi leffan tekijöiden vinkeet.
Splendiid indiid, sanoisi englantilainen.
