Renée Zellweger ei näytä Beatrix Potterilta, Petteri Kaniinin äidiltä, mutta yhdennäköisyys onkin sivuseikka. Kuka tahansa ketä tai mitä tahansa näytteleekin, tärkeintä olisi saada katsoja uskomaan hahmoon. Zellweger ainakin yrittää kovasti, ellei jopa niin kovin, että nuttura on singahtaa irti ja musteet kaatua mekolle.
Beatrix Potter – taiteilijaelämää pyrkii kertomaan nimekkäästä lastenkirjailijasta genren perinteitä vaalien; hahmon elämästä nostetaan aikajärjestyksessä sen tärkeimmät etapit esiin, ja ulkoisissa puitteitteissa tarjotaan mahdollisimman tarkkaa kopiota hahmon elinajasta. Tässä tapauksessa kuvataan aikaa 1800-luvun loppupuoliskolta 1900-luvun alkupuolelle. Niityt vihertävät kutsuvasti ja naisten pukeutumisessa muotoja korostava mutta melkein kengänkärjetkin peittävä säädyllisyys ihastuttanee jokaista romantikkoa. Tuotannossaan inhimillistettyjä eläimiä kuvannut taiteilija esitetään tässä leffassa siinä hengessä kuin hän esitti suositut eläinhahmonsa kirjoissaan. Sen ei voi katsoa palvelevan kokonaisuutta siinä määrin kuin olisi tarpeellista. Lapsekas kepeys vie tehoa kohtauksista, joissa ikävempien tunteiden pitäisi koskettaa myös katsojaa.
Elämänkertaelokuva on sekin aina tekoaikansa tuote. 1900-luvun alkupuolella Beatrix Potterin kaltaisesta henkilöstä ei olisi elokuvaa varmaankaan tehty, tai mikäli olisi, sen sävy olisi ollut toisenlainen kuin tämän rainan. Neiti Potter olisi ehkä ilmielävänä luonnostellut pupusiaan isolle paperille ja kertonut samalla niiden tarinaa, kuten Kylli-täti. Hänen yksityiselämäänsä olisi pitänyt lukea rivien välistä. Tai ehkä Beatrix Potter -elokuva olisi ollut ravisuttavan melodramaattinen kuvaus kainon neidon tukahdetusta rakkaudesta salskeaan kustantajaan. Tämä 2000-luvun elokuva ei ole kumpaakaan, vaan ensisijaisesti se yrittää kuvata naimattoman naisen asemaa viktoriaanisessa Englannissa. Ei ole helppoa, jos omiin asioihinsa ei voi vaikuttaa kuin korkeintaan aviomiehen tai huoltajan kanssa neuvottelemalla.
Koska Beatrix Potter ei ollut mikään kirjamaailman Bob Dylan, hänestä on helpompi rakentaa elokuva, jossa taiteellinen kokeellisuus ei hämmennä katsojaa. Bob Dylanistahan julkaistiin 2007 elämänkertaelokuvan perinteistä eroon mm. eri sukupuolta olevilla saman henkilön esittäjillä pyrkivä I’m Not There. Beatrix Potter – taiteilijaelämää on erikoisimmillaan – ja siksi kenties hämäännyttävimmillään – kun Potterin eläinhahmot heräävät henkiin ja taiteilija keskustelee piirretyn Petterinsä ja Rosinansa kanssa. Näissä kohtauksissa Zellwegerkin vääntää naamaansa ja tempoilee kuvassa kuin Iines Ankka tai Minni Hiiri. Idean tarkoitus lienee tehdä katsojalle selväksi, miten rakkaita ja tärkeitä satuhahmot Potterin elämässä olivat. Passion Picturesin animoimat eläimet ovat suloisia ja elävän näköisiä. Silti nämä fantasiakohtaukset jäävät vaivaamaan. Jos Potter olisi tosiaan sillä tavoin käyttäytynyt, olisiko hän itsenäistynyt ihmisenä ja noussut kansallisperintömiljöön suojelijaksi? Vai olisiko hänet passitettu loppuiäkseen jonkun valkotakkisen herran holhoukseen?
Ulkokohtaisesti Beatrix Potter – taiteilijaelämää on viehättävä elokuva vanhoine maalaisromanttisine miljöineen. Leffan näyttelijäsuorituksetkin ovat, mikäli Zellwegerin ajoittaiset ylilyönnit antaa anteeksi, kokolailla laadukkaita. Suositusta lastenkirjailijasta tässä on ihan kelvollinen elokuva, mutta toisin painotuksin ja/tai kokeilevammalla otteella tehtynä se olisi voinut olla vielä parempi.
