Renée Zellweger on aina mediassa esiintyessään uskomattoman symppis henkilö. Samanmoinen sympatiat puoleensa keräävä ja tavattoman ihana hahmo on myös Bridget Jones tässä leffassa. Zellweger tunnetusti ”uhrautui” leffan vuoksi ja lihotti itsensä normaalista langanlaihasta mallista rehevämmäksi aiheuttaen aikamoisen kalabaliikin naisten mitoista elokuvamaailmassa. Ja kohuhan on aina hyödyksi leffalle.
Bridget Jones (Zellweger) on Frasieria iltakaudet kotonaan yksin katseleva kaunis nainen, jonka itsetunto horjahtelee pahasti. Romanttisen mielen kauniit suunnitelmat ja päiväkirjaan piirretyt unelmat sotkeentuvat aina käytännön tilanteissa, ja alkoholikin maittaa surevalle neidille liiaksi. Sitten kuvioihin pompsahtaa Daniel Cleaver, komea limanuljaska ja henkilö, joka on kaikkea mitä Bridget haluaa – ja samalla kaikkea mitä hän ei halua. Yritä siinä nyt sitten pysyä aivoitusten mukana… Taustalla suhdetta tarkkailee katkerana tylsä juristi Mark Darcy, Bridgetin sukulaissielu.
Myös kaikki sivuhenkilöt ovat nerokkaasti kärjistettyjä stereotyyppejä: kuten vaikkapa frendi Fuck-Shazza, homo kasaripopin lauleskelija, sovinistinen vanha herra, idioottimaisesti korumainoksissa hymyilevä vanha rouva tai mies, jota kutsutaan Fitzherbertiksi, koska hänen nimensä on Fitzherbert. Samalla lailla kuivahkoja alapäävertauksia heitelläään tarinaa maustamaan. Ja varsin onnistuneesti.
Näyttelijäosastolla Renéetä tukevat hömppäkomedioiden vakiomiehet Hugh Grant ja Colin Firth. Firthin mukanaolossa on tekijätiimin pieni insidejoke. Pohjateoksen kirjoittaja Helen Fielding nimittäin kirjoitti Mark Darcyn hahmon perustuen televisiosarjasssa näytelleeseen Firthiin.
Bridget Jones on varsin nerokas elokuva. Naiskatsoja saa bestisten konversaaatioista ja miesten morkkaamisesta koostuvasta leffasta varmasti irti vielä enemmän, mutta näinkin Bridget Jonesin päiväkirjat on romanttisten komedioiden kuningatar. Hieman tosin pelottaa, että minkämoista laatua Bridgetin päiväkirjan lisäsivut paljastavat loppuvuodesta tulevan kakkososan muodossa.
