Romanttinen komedia, jonka kerroksiin on vaihteeksi lurautettu myös fantasiaa… Hyvällä tahdollakaan tämmöistä ei voi suositella muille kuin ehkä niille, joilla on taipumus päästellä innokkaita vingahduksia aina Hugh Jackmanin kaltaisen uroon nähdessään. Siis tyyliin: ”Iiih, nyt se kumartaa. Hiii! Ihana aksentti! Oooh, kun sillä on komeat toppaukset…”
Lyhyesti, tämä muuvi kertoo siitä, miten nykyaikainen uranainen yrittää saavuttaa kaikin voimin haluamaansa, mutta löytääkin sen yllättäen menneisyydestä. Eräänä päivänä uranainen, Kate (Ryan), kohtaa ex-poikaystävänsä (Schreiber) asunnossa kohteliaan herrasmiehen nimeltä Leopold (Jackman) ja se on sitten menoa. Vahinko vain, että Leopold on todellisuudessa ihan ehta aatelinen aikahyppääjä, mies 200 vuoden takaa. New Yorkhan tunnetusti vilisee omituisuuksia, joten tätä on hankala havaita. Eli mitäs siitä, vaikka tyyppi kulkeekin asusteessa, joka korostaa hänen pohkeitaan tai jos hän kirjoittaa kirjeensä mieluummin sulkakynällä kuin mustesuihkulla. Jotain ongelmia tästä luonnollisesti voi kuitenkin seurata.
Meg Ryan tekee Katena sitä, mitä häneltä odotetaan. Eli nöpönenäilee, haukkoo hämmästyksestä henkeään ja kallistelee päätään. Homma hoituu rutiinilla, melkein jo liiankin kanssa. Tämä kismittänee myös Ryania itseään, sillä kyllästyminen näkyy kaiken keikistelyn taustalta aina ajoittain. Parempaa jälkeä hän silti tekee kuin sivurooleissa ylinäyttelevä porukka. Ikään kuin hatara ja höpsö tarina vaatisi tällaista möhnänäyttelemistä. Show’n pelastukseksi koituu lopulta aussitähti Jackmanin huoliteltu roolityö. Mies on niin eilispäivän aatelista, ettei hänessä näy tippaakaan edes X-Menin susimaisuutta. Tämä tyyppi hallitsee komedian. Koska tällaista työskentelyä on ilo katsoa, on leffalle pakko antaa yksi piste enemmän kuin mitä se todellisuudessa ansaitsisi. Uiii, kyllä se Hugh on ihana.
