Kolmanteen osaansa ehtiessään Romeron zombie-saagan perusidea ja lähtökohdat olivat varmasti jo tuttua juttua jokaiselle. Elävien kuolleiden invaasio on tarttunut ihmiskuntaa rajusti munista ja vääntää niin, että kyynel kohoaa silmään. Muutamat jäljelle jääneet ihmiset pyristelevät vielä siellä, täällä, yleensä vailla resursseja, suunnitelmaa tai edes yhteyttä muihin selviytyjiin. Ja verta janoavat öklöt piirittävät seinän takana.
Samaa kamaa on myös Day Of The Dead. Tällä kertaa ohjaaja jatkaa mieliaiheensa, ihmisten käyttäytymistä stressinalaisena, tutkailemista luomalla konfliktin kahden eri ryhmän välille. Siviilitiedemiehet (mukanaan lentäjä ja teknikko) asustelevat maan alla pyrkimyksenään vangita ja tutkia zombeja, suojanaan kourallinen sotilaita, jotka eivät ihan suoranaisesti luota tutkimustyön kannattavuuteen. Operaatiota johtava tri. Logan on vakuuttunut, että pystyy vaikuttamaan zombien käytökseen, mutta onko se vain turhaa näpertelyä ja ajanhukkaa, vai ihmiskunnan pelastus?
17 vuotta ensimmäisen Dead-leffan jälkeen valmistunut “Day” on jo aika lässähtänyt kauhupannari. Paineen vaikutus ihmiseen ja primitiivisten vaistojen esiinnousu stressitilanteessa on tosiaan tälläkin kertaa leffan keskeinen teema, mutta ei Romero, tutkittuaan sitä melko analyyttisesti jo trilogian kahdessa ensimmäisessä osassa, siitä enää mitään uutta sanottavaa löydä. Lisäksi koko juttu tuntuu tällä kertaa todella alleviivatulta. Hahmojen keskinäiset skismat, ja mihin ne tulevat johtamaan, selviävät katsojalle jo ensimmäisen vartin aikana, eikä tämän suhteen tapahdukaan mitään yllättävää. Pienenä mausteena soppaan on heitetty aiempaa kyynisempi “ihminen on ihmiselle susi” -ajatus, joka kuitenkin vesittyy täysin ihan sen takia, että leffan asetelmassa siviilit ovat kivoja ja sotilaat pahoja. Pikkasen on vaikeaa lyödä läpi noinkin nihilistisen misantrooppista viestiä, jos 50% henkilöistä on kuitenkin ihan mukavia.
Edellisissä filmeissä kauhua luotiin kahdella tavalla. Ensinnäkin verellä ja gorella, toisekseen psykologisin elementein. Katsoja ei tosissaan voinut koskaan olla varma siitä, kuka päähenkilöistä jää eloon ja kuka päätyy mörköjen mussutettavaksi. Kuten yllä jo mainitsin, tällä kertaa homma on ihan markan touhua. Ihan alusta alkaen on täysin selvää, mitä leffassa tulee käymään. Käsikirjoitus on todella heppoisille kantimille kyhätty viritelmä, mikä ehkä osittain johtuu siitä, että Romeron alkuperäinen kynäily olisi vaatinut paljon suurempaa budjettia, ja mies joutui muokkaamaan tarinaansa halvemmaksi säilyttäen kuitenkin punaisen lankansa.
Silti, tekstipuolelta löytyy toinenkin iso moka, siis koko kuvio kuolleiden käyttäytymisen manipuloinnista ja kouluttamisesta. Ok, tavallaan se on ihan kiehtova sivujuoni, kuinka sinällään tärkeää projektia suorittava rohvessoori menettää otteensa, rakastuu duuniinsa hiukkasen liikaa ja alkaa kouluttaa itselleen omaa lemmikkiään, tietynlainen irvokas tri. Frankenstein-mukaelma. Ainoa vaan, että Frankenstein on jo itsessään ihan tarpeeksi irvokas stoori, jossa näitä samoja juttuja käsiteltiin paljon syvemmin, ja koko idea hellyyttävästä kiltistä zombista on… nolo. Siis ihan oikeasti, todella nolo ja typerä. Bub-zombin kohtaukset aiheuttavat järjestäen kaikki pelkkää myötähäpeää elokuvantekijöitä kohtaan, eritoten lopun kostoretki. Mitähän siellä on taas mietitty?
No, sisälmyksiä ja suolenpätkiä sentään löytyy. Tom Savini on laittanut erikoisefekteissä parastaan, ja armoton irtoraajoilla mässäily onkin ainoa asia, mikä pitää tämän kahden pennin ihmismielitutkielman jotenkuten pinnalla koko kestonsa ajan. Näyttelijät ovat kuin puusta veistettyjä ja musiikkiraidalta löytyy pelkkää peruskasarikauhisten pimputtelua, mutta onneksi sentään kunnon splätteriä on ammennettu isolla kauhalla. Lopputuloksena on ihan harmitonta zombiehupailua, mutta laadukas ja monitasoinen trilogia olisi ansainnut komeamman lopetuksen.
