Ronskiotteinen, karu ja viihdyttämisen keinoiltaan epäilyttävä, mutta syntisen hauska testosteroni-ilottelu!

Bang! Onko se moraalisesti oikein pyrkiä naurattamaan katsojaa realistisella murjomisväkivallalla, epäreilulla pelillä ja vastustajan vammauttamisella jenkkifutismatsissa? Noh, ei se taida olla, mutta oikein kuvattuna, rehellisesti ilmaistuna ja täysin viihteellisenä tavarana se saattaa kyllä olla pirun hauskaa.

Kyse on siis Robert ”Likainen tusina” Aldrichin ”hyvää urheiluhenkeä” noudattavasta urheilu/vankilaleffojen klassikosta, The Longest Yardista vuodelta 1974. Pläjäys kertoo entisestä tähtifutarista, Paul Crewesta, jonka vuosikausien syöksykierre päättyy odotetulla tavalla: mies päätyy kahdeksaksitoista kuukaudeksi tiilenpäitä lukemaan. Vankilaa, johon Crewe passitetaan, pitää rautaisessa otteessaan johtaja Hazen, jolla on yksi suuri intohimo. Kaikille tulee varmasti yllärinä, että kyseessä on amerikkalainen jalkapallo. Hazen omistaa vartijoista koostuvan puoliammattilaisjoukkueen, ja miehellä on loistava idea: Crewen pitäisi koota vangeista luuseritiimi, joka ottaisi harjoitusmatsin vartijoita vastaan…

Rakenteeltaan Longest Yard on ihan perinteinen urheiluleffa: ensin ryvetään alamaissa, sitten seurataan treenaamista ja lopulta päästään itse otteluun, joka viekin lähes puolet filmin kestosta. Voima ei siis ole omaperäisyydessä tai kässärissä, vaan ennemminkin tinkimättömyydessä ja Aldrichin karussa tyylissä. Tämän päivän Hollywoodissa tätä elokuvaa ei ikinä olisi tehty sellaiseksi kuin se nykyään on, ja siksipä Adam Sandlerin (!) tähdittämä uusintaversio pelottaa minua vielä normaaliakin enemmän. Kyseessä on yksi harvoista vankilafilmeistä, joissa yksikään päähenkilöistä ei yritä selitellä olevansa syyttömänä tuomittu, eikä nk. sankareita ole lähetetty lusimaan ihan pikkusyistä (ellei nyt Creweä oteta lukuun). Katsojan sympatiat ovat sarjamurhaajien ja muiden elämäntaparikollisten puolella. Tylyä, say I.

Tematiikaltaan kyseessä on varsin miehinen leffa, totta kai, kun jenkkifutiksesta kerran on kysymys. Aldrich rinnastaa lajin hauskasti amerikkalaisuuteen (ja miksei elämään yleensäkin) niin hyvässä kuin pahassa: toisaalta se sisältää ryhmätyötä, yhteen hiileen puhaltamista, toisten huomioonottamista ja uhrautumista, mutta toisaalta vastustajan armotonta kolhimista, likaisia temppuja, väkivaltaa ja pärjätä voi vain, mikäli on valmis menemään, jos ei yli, niin ainakin ihan sääntöjen rajamaille. Joukkuehenkeä, periksiantamattomuutta, sitkeyttä, rohkeutta ja muita samankaltaisia äijäteemoja leffassa ihannoidaan ja nostetaan kunnolla esille.

Niinpä niin. Kyseessä on siis ronskilla otteella, hurtilla huumorilla, hyvillä näyttelijöillä (Reynoldsin lisäksi päällimmäisinä jäivät mieleen ainakin Ed ”Death Wish 3” Lauter ja Richard ”bondien Rautahammas” Kiel) sekä kunnon ”turpiin vaan ja onnea” –asenteella kannuksensa ansaitsevaa A-luokan testosteroniviihdettä, jolle kannattaa antaa mahdollisuus, vaikkei jenkkifutis lajina olisikaan ihan omaa sydäntä lähinnä. Vankilaleffojenkin ystäville pakkohankinta, ainakin minulle tällainen tarina kolisee n. miljoona kertaa paremmin kuin kaikenmaailman shawshankredemptionit ja vihreätmailit.