Dollaritrilogian kakkososa Vain muutaman dollarin tähden ei enää tarvinnut lainajuonta kuten debyytti, vaan homma hoitui Leonen omien, Fulvio Morsellan ja ”käsikirjoitustohtori” Luciano Vinzenzonin aivoitusten toimesta. Ykkösosan puisevuuteen Vain muutaman dollarin tähden ei alennu, mutta heikkoutensa on silläkin.
Lännenfilmejä inhoavat eivät todennäköisesti lämpene Leonen suht’koht hidastempoiselle italowesternille edelleenkään, vaan sulkevat töllönsä liian aikaisin. Aivan suotta, sillä Ennio Morriconen sävelten (ei sentään lähelläkään Harmonica-tasoa) tahdittama seikkailu kiihtyy alun hitaudesta. Clint ei vieläkään paljoa puhu, mutta murahdus kertoo sitäkin enemmän. Rööki suupielessä sauhuten vähäpuheinen mies tekee sen mitä palkkionmetsästäjän on tehtävä.
Kyse on siis pankkiryöstöstä, jonka rinnalla nykyajan Ocean elevenien hörhöily kalpenevat kuin gansteri Clintin edessä. Pahana partasuuna toimii Gian Maria Volontén esittämä El Indio ja hänen joukkionsa, joiden päitä sekä salaperäinen Monco (Eastwood) ja Eversti Mortimer (hyvään vauhtiin vertyvä Van Cleef), Carolinan paras ampuja, nykyinen palkkiometsästäjä jahtaavat ison rahan toivossa. Kuka mahtaa lunastaa rahat rikollisista ja kuka tyhjentää pankin? Onhan kyse ajoista, jolloin henkiriepu ei paljoa paina, mutta kuoleman päälle on ripustettu iso hintalappu…
Leffassa etelämaalaiset nimet ääntyvät hienosti ja vähäinen machodialogi hallitsee (jos ei Morriconen tautalla soivaa scorea lasketa). Lopputaistoa ja tappajien rosoisia, kaunistelemattomai ilmeitä kelpaa katsella, ja ihailla menneisyyden hienoja leffahetkiä. Leffan kolmesta pääosasta plus ohjaajasta 3/4 on jo oikeasti siirtynyt ajat sitten tuonelan maille sydänkohtauksen vuoksi. Onneksi Clint jaksaa porskuttaa ja pöllyävien hietikoiden ja aseiden paukkeen takaa Vain kourallinen dollareita on hieno Clintshow. Bravo bravo!
