Olipa kerran kartano nimeltä Rose Red eli Punaruusu. Se sijaitsi Stephen Kingin tilkkutäkkimäisesti kirjoittamassa minisarjojen ihmemaassa nimeltä, yllätys yllätys, Rose Red. Rose Red –ihmemaa koostui Stephen Kingin mielikuvituksen peruspalikoista, autistisesta lapsesta alkaen. Ja päätyen verisen historian omaavaan ja itse pahan riivaamaan rakennukseen…
(lienenkö ainoa, joka ajattelee Hohtoa tässä kohdassa?)
Rose Red –maassa oli minisarjahengen mukaisesti menoa laidasta laitaan. Jopa niin paljon, ettei tutun tämä kartano on paha –tarinan uudelleenlämmittely tahtonut pysyä kasassa kuin hetkittäin. Vaikka osa hahmoista jopa eli elämänsä loppuun asti onnellisina, Punaruusun paholaisista huolimatta, niin tarina ei loppunutkaan siihen nelituntiseen.
Nimittäin. Olipa kerran Stephen Kingin sanasiin hullaantunut mies nimeltä Craig R. Baxley, se sama mies, joka ohjasi Rose Redin televisioihin ja joka oli ohjannut Kingiä ja aiemminkin. Ja hänellä ystävänään vielä kovemmin Rose Redin kässäriin tykästynyt Ridley Pearson, joka kirjoitti minisarjalle jatkoa, tai tarkemminkin tarkennusta niihin historian tapahtumiin. Ja niin siitä kirjasesta tuli lopulta tv-leffa Baxleyn käsittelyssä. Ja siis myös Rose Redin esiosa.
Se, mikä Rose Redissä tökki oikein kunnolla (eli kiinnostavan menneisyyden harmittava repaleisuus ja tökerö yhdistäminen nykyajan kanssa), toimii nyt, kun pelataan pelkän menneisyyden kanssa. Rose Redin ”oikea päähenkilö” Ellen Rimbauer saa vihdoinkin, yllättäen jopa oikeutetun, mahdollisuutensa esittää tarinansa ilman nykyhetken pakkohuumoria ja mörköilyä. Vaikka Ellenin sanottava on loppupeleissä vähäistä ja elokuva katkeaa typerään kohtaan (jopa niin, että jokaisen lienee pakko etsiä Rose Red käsiinsä viimeistään tässä vaiheessa, pahnainen sentään!), tunnelma on sitä ennen ehtinyt siepata katsojan mukaansa. Ei onneksi samaan malliin kuin se ihmisiä popsiva kartano.
Kuten titteli kertoo, elokuva pohjaa Rose Redin perustajaperheen surullisen hahmon päiväkirjoihin. Kerrontatapa elokuvassa on silti ihan perinteinen, tuntemattomilla, mutta asiansa osaavilla näyttelijöillä toteutettuna. Joka tapauksessa pohja-ajatus on jopa erikoinen: b-kauhiksen sivuhenkilö julistamassa tarinaansa omassa esiosassaan. Ja kaikessa hitaudessaan ja ylväässä komeudessaan 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva leffa onnistuu rääkäisemään sen tuskanhuutonsa varsin vakuuttavalla tavalla. Ei kauhurääkäisyllä, ei verta suihkien, vaan ennemminkin psykologisen kauhun nurkissa värjötellen ja draamaa puskien. Rose Red jää jalkoihin näissä pahojen henkien karkeloissa.
The Diary of Ellen Rimbauer tarjoaa jättikartanollisen verran draamaa, ripauksen nurkissa väijyvää pahuutta ja ennen kaikkea tyylikästä ajankuvausta. Halloween-säikyttelijäksi siitä ei tyylinsä vuoksi ole, mutta kokonaisuutena, ja varsinkin wannabe-henkisen ohjaajan tv-leffana ja hätäisen King-tuotoksen pre-osana, se on hyvinkin mehevä tapaus. Tämänkaltaisia elokuvia kelpaa katsella vaikkapa kaakaomukillisen kanssa pilkkopimeässä huoneessa. Ja antaa tunnelman tulla ja viedä.
Toki on myönnettävä, että raina itsenäisyydestään ja esiosa-asemastaan huolimatta kaipaa Rose Rediä rinnalleen kuin lapsihaamu rakkaitaan, mutta tuokaan seikka ei katseluelämystä pääse vesittämään. Kun vielä lukuisissa tv-sarjoissa pikavisiittejä tehneen Lisa Brennerin ja pulisonkimies Brandin välillä on kylmänkolkkoa sähinää, niin jännitysdraama pääsee iskemään salakavalasti palleaan – eli pari kertaa joutuu henkeä haukkomaan. Ja näin ollen, jopa ilman Kuninkaan kosketusta tai Holly-kylän Prinssejä ja Prinsessoja, valtakunnassa on kaikki hyvin. Että sen pituinen se satutarina. Harmi, että vetivät ne loppuverhot vain niin hölmösti kaiken ylle.
