Seitsemän samuraita on elokuva, joka kannattaa (ei, vaan pitää) katsoa vähintään kaksi kertaa. Sen takia, koska se on loistava elokuva, ja koska kaikkea ei ymmärrä ensi kerralla.
Vuokrasinpa eräänä päivänä Makuunista Kurosawa-boksin. Ensimmäisenä katsoin Seitsemän samuraita. Tykästyin kovasti Kurosawan tapaan luoda hahmoja ja tuoda heidät sen jälkeen yhteen. Katsoin Seitsemän Samuraita toisen kerran, ja pidin siitä VIELÄ enemmän. Jopa viiden tähden arvosta. Seitsemän samuraita on aasialeffojen parhaimmistoa, siinä Bruce Lee -leffojen ohella.
Rosvojoukko piinaa pientä, avutonta kylää, jonka asukkaat eivät tiedä mitä tehdä ennen seuraavaa hyökkäystä, ja päättävät kysyä kylän viisaalta neuvoa. Viisas neuvoo palkata seitsemän samuraita suojelemaan kylää. Asukkaat löytävät kuusi sympaattista, ja yhden ei-niin-kovin-sympaattisen samurain. Eli seitsemän samuraita, kuten leffan nimikin sanoo. Samurait jäävät kylään ruokapalkalla suojelemaan sitä.
Kuten sanottu, Seitsemän samuraita on kuvauksen ja ohjauksen juhlaa. Pituutta löytyy kolme tuntia, mutta eivät pakarat kuitenkaan puudu, sillä ainahan voi painaa pause-nappia ja käydä jääkaapilla, eikä tylsyys vaivaa muutenkaan.
Näyttely on loistavaa varsinkin Toshiro Mifunen ja Takashi Shimuran kohdalla. Mifune näyttelee nuorta “hieman” hullua samuraita, joka ei halua jäädä hylätyksi, vaan näyttää taitonsa muille samuraille. Takashi Shimura taas on vanha, lempeä ja luottavainen samurai ja muutenkin mukava mies, joka ei vähästä suutu.
Loppuun pitää sanoa vain: Bravo Kurosawa! Tässä on sitä huippuleffan mallia! Katsokaa tämä, eikä Hollyhuttu-mäiskettä.
nimimerkki: Jope Pitkäviha
