Ruby Sparks kertoo kirjailijasta, Calvin Weir-Fieldsistä (Paul Dano), joka nousi nuorena julkisuuteen ensiromaaninsa kirjoitettuaan. Kymmenen vuoden jälkeen hän ei kuitenkaan ole saanut jatkettua kirjailijanuraansa, vaan on jumissa inspiraationpuutteessaan vailla muita ystäviä kuin veljensä Harry (Chris Messina) ja viiden vuoden seurustelusuhdekin on ajautunut karille, isä kuollut ja äiti löytänyt uuden suunnan elämälleen uuden miesystävänsä kautta. Seuranaan hänellä on kuitenkin koira, Scotty, joka sekin on varsin epäkelpo yksilö mm. urokselle turhan naisellisen virtsaamisasentonsa ja ihmispelkonsa vuoksi. Calvin saakin terapeutiltaan Dr. Rosenthalilta (Elliott Gould) tehtäväksi kirjoittaa sivun verran henkilöstä, joka pitää koirasta tämän omituisuudesta huolimatta.
Calvin saa inspiraation kirjoitelmaan unissaan näkemästä tytöstä, Rubysta. Tarinan kirjoittamisesta alkaa kehittyä Calvinille pakkomielle, ja hän huomaakin rakastuneensa itse luomaansa, kuvitteelliseen tyttöön. Tai kuvitteellisena hän ainakin piti Rubya, kunnes eräänä aamuna herätessään löysi tämän keittiöstään vailla pienintäkään aavistusta epätodellisuudestaan. Calvin sai paitsi luotua Rubysta unelmiensa naisen, pystyi myös kirjoittamalla muokkaamaan tätä haluamaansa suuntaan. Kuulostaa aikamoiselta unelmakumppanilta, eikö?
Ruby Sparks on piristävän erilainen elokuva kategoriassaan, ennenkaikkea erikoisen juonensa ansiosta. Siitä kiittäminen on Zoe Kazanin, käsikirjoittamisen lisäksi myös näytteli päähenkilön ei-ehkä-niinkään-kuvitteellista tyttöystävää Rubya. Vastanäyttelijänä, neuroottisen kirjailijan Calvinin, roolissa on Kazanin poikaystävä Paul Dano, joka on tuttu elokuvasta Little Miss Sunshine, jonka muuten ohjasivat tämänkin elokuvan ohjanneet Jonathan Dayton ja Valerie Faris.
Ruby Sparks sopii etenkin katsojalle, joka pitää romanttiset komediansa vähän kummallisina. Siinä on kaikki hyvän elokuvan ominaisuudet ovat loistavassa, hyvää mieltä tursuavassa paketissa ja se onkin ensiluokkaista viihdettä niille, jotka kaipaavat vaihtelua tuhansittaisiin samanlaisiin hömppäleffoihin, vaikka niidenkin ystävät varmasti löytävät elokuvasta jotain. Sitä katsoessa oppii myös ehkä arvostamaan paremmin niitä vähän ei-niin-mieluisiakin piirteitä läheisissään, mitä hauskaa siinä muka olisi, jos saisi itse kirjoitettua kaiken juuri sellaiseksi, kuin haluaisi? Pelottavia mutanttimörköscifikertomuksia tarinoivat saattavat myös leffan katsomisen jälkeen päätyä pienelle, spontaanille kirjoittamistauolle.
