Jos ei goottisynkkyyttä, niin sitten lapsekasta satumaailmaa. Tai miksei vaikka molempia. Burton ei pääse lempiaiheistaan irti sitten millään. Toisaalta, eipä ole tarviskaan.
Koko perheen leffaksi synkkyydestään huolimatta (noh, ei ehkä silti kaikkein taaperoisimmille!) taipuva nukkeanimaatio Corpse Bride (2005) kertoo Victor Van Dortista, joka puhuu Johnny Deppin äänellä, mutta on silti koheltajista koheltajin. Victor onnistuu pilaamaan häänsä kauniin Victorian (Watson) kanssa, ja juuri kun näyttää, ettei mikään voi enää mennä pieleen, onnistuu Victor toheloimaan itsensä naimisiin Manalassa asustavan Corpse Briden (Bonham Carter) kanssa. Ja kun kuolleet ja elävät kohtaavat, niin show’tahan siitä syntyy.
Corpse Bride jatkaa, ja nimenomaan parantaa, siitä mihin animaatio Painajainen ennen joulua aikoinaan jäi. Kaikki on paremmin tasapainossa alkaen murhaavan osuvasta huumorista eikä leffakaan ole yhtälailla sidottu aikaan kuin Burtonin joululaulelmaleffa. Danny Elfmanin säveltämää musikaaliosuutta on huomattavasti vähemmän, mutta laulut soivat sitäkin terävämpänä. Muutamat laulut viritellään mm. rakkaudesta, inhohimosta ja murhasta… unohtamatta luurankojen läskibasso- tai luusooloja.
Burtonin tapaan loppu on hellyttävä ja kaunis, muttei siirappia pursuava. Rujo ulkoasu on tehty sekin ammattitaidolla. Mieltä lämmittävät teemasta kaiken irti repivät vitsit sekä ihastuttava tapa maalata Manalasta värikäs ja maanpäällisestä kalmanharmaa. Vaikka leffa selkeästi tuntuu sorsivan isoleukaisia (tarkkailkaapa hahmojen leukoja ja ”hyvyysastetta”) ja etenevän hetkellisesti pelottavan paljon jouluisen edeltäjänsä määräämää reittiä, on kyseessä selkeästi upea raina, joka puhaltaa kuolleeseenkin eloa.
