Johnnie To on nimi, joka on tuttu luultavasti kaikille honkkaritoiminnasta edes vähän kiinnostuneille katsojille. Miehen ansiolistalta löytyy esimerkiksi ylistetty Fulltime Killer, sekä yhdeksi parhaista hongkongilaisista toimintaleffoista kehuttu Hero Never Dies. Ton kädenjälki näkyy selvästi viimeisen päälle tyylitellyissä ja äärimmäisen tylyissä toimintakohtauksissa, joten sellaisia odotin PTU:nkin tarjoavan.
Vaan väärässäpä olin, sillä PTU:ta ei voi hyvin mielin sanoa edes toimintaelokuvaksi. Koko 85-minuuttisen kestonsa aikana se tarjoaa oikeastaan vain yhden ainoan toimintakohtauksen. Kuitenkaan tuo ei päässyt pahemmin edes haittaamaan tappamisennälkäistä katsojaa, koska PTU:n vahvuudet löytyvät jostain muualta kuin toiminnasta. Kannattaa kuitenkin varautua leffan katsomiseen, sillä runsasta tappamista odottavat voivat pettyä suuresti.
Juoni kuulostaa olevan suoraan Akira Kurosawan loistavasta Kulkukoirasta. Se kertoo poliisipäällikkö Losta, joka eräänä iltana hukkaa aseensa syrjäkujalla ja alkaa kuumeisesti etsiä sitä. Samaan aikaan maailman ehkä huonoiten nimetty rikollispomo, Letti, jolla on muuten armoton takatukka, menehtyy ravintolaillan seurauksena. Hänen isänsä, Kallo, haluaa kostaa murhan tehneille tyypeille, jotka työskentelevät rikollispomolle nimeltä Silmä. Nimet aiheuttavat naurunpurskahduksia katsojassa ehkä noin kahden minuutin verran, mutta kun niitä hoetaan koko ajan, alkavat ne ärsyttää ja nopeasti. Lon etsiessä asetta yhdessä muutaman poliisin erikoisjoukkojen jäsenen kanssa, törmäävät he triadien keskeiseen välienselvittelyyn ja nopeasti kadonnut ase onkin poliisien huolista.
Leffan juoni tuntuu aluksi melko mitättömältä, eikä yhden aseen perässä juoksentelevasta poliisista luulisi saavan aikaan kovinkaan kummoista elokuvaa. Kuitenkin jo Kurosawa osoitti melkein 60 vuotta sitten, että pienistäkin tapahtumista voi saada aikaan jotain mielenkiintoista ja yhdenkin ihmisen kohtalo on aina kohtalo, vaikka kuinka merkityksetön se olisikin. Ehkä PTU:sta ei kannata puhua edes samassa lauseessa Kurosawan leffojen kanssa, mutta lähtöasetelma on periaatteessa sama, kunhan heitetään vaan suurin osa elokuvallisista arvoista romukoppaan. Ton ratkaisut elokuvassa ovat kuitenkin mukavan erilaisia ja esimerkiksi loppuratkaisu on melko nerokkaasti suunniteltu, vaikka sitä edeltävä taistelukohtaus sortuu liialliseen kikkailuun ja tyylittelyyn. Eli periaatteessa To kompastuu siinä, minkä osaa parhaiten.
Elokuvan näyttelijät eivät ole mitään erikoisia ja ainoa, joka heistä jää mieleen, on Simon Yamin esittämä erikoisjoukkoryhmän johtaja Mike Ho. Miehen tyly asenne rikollisia kohtaan ja kyseenalaiset metodit toimivat elokuvassa edukseen. Lota näyttelevä Suet Lam taas vetää välillä yli ilmeidensä kanssa ja joskus sitä kuvittelee tuijottavansa pelleä ruudulla. Ainakaan kivikasvosta ei voida puhua. Elokuvan vähäisestä näyttelijäkaartista ei oikeastaan Hon ja Lon lisäksi nouse esille kuin rikospoliisin päällikköä esittävä nainen, jonka roolisuoritus unohtuu melkeinpä ennen kuin elokuva on ohi. Muut henkilöt, jopa rikollispomot, ovat elokuvassa vain taustahahmoja, eikä heistä voi oikein sanoa sanaakaan mihinkään suuntaan.
Jos jotain asiaa pitäisi erityisesti kehua, olisi se elokuvan visuaalinen ilme. Synkillä kaduilla tapahtuva elokuva on silmäkarkkia oikeastaan alusta loppuun asti hienoine valaistuksineen ja tunnelmanluojineen. Kaikki valaistukseen tuntuvat seikat tuntuvat huolellisesti tyylitellyiltä ja ulkokohtauksissa elokuva on ehdottomasti parhaimmillaan.
PTU on elokuva, joka jaksaa viihdyttää koko lyhyen kestonsa ajan. Pisteitä syövät hahmojen typerät nimet, näyttelijöiden suoritukset, sekä sen ainoan toimintakohtauksen liiallinen kikkailu. Näistä huolimatta elokuva jää kuitenkin plussan puolelle, vaikkei klassikoksi nousekaan. PTU on varsin tiivistunnelmainen paketti kuorrutettuna komealla visuaalisella ilmeellä, ja sitä uskaltaa suositella vähän vaativammallekin katsojalle, kunhan ei lähde odottamaan mitään kuolematonta mestariteosta.
nimimerkki: Nosoki
