Martial arts -elokuvia on tullut katseltua nuoresta pikkupojasta saakka ihan tähän päivään asti. Ne toimivat niin hyvin viihteenä (aivot narikkaan -tekniikalla), että niistä saa vielä vuosienkin jälkeen jotain endorfiineja itsestään irti. Oma ajatusmaailma on tosin muuttunut realistisempaan suuntaan. Sen sijaan, että hämmästellään ja kummastellaan päähenkilön akrobatiaa, katsotaan leffa kaveriporukalla ja otetaan aiheesta kaikki mahdollinen irti koreografioiden sujuvuudesta mokien etsimiseen.
Yksi suurimmista idoleistani oli aikoinaan puunaama Jean-Claude Van Damme, joka uransa alkajaisiksi veti sivuroolin Corey Yuenin (The Transporter, Dead or Alive) Haastaja-elokuvassa. Suurena fanina leffa oli jostain saatava ja kuinkas ollakaan, Joulupukki sen toi noin 10 vuotta sitten.
Jason (Kurt McKinney) on innokas nuori karateka, joka isänsä Tomin (Timothy D. Baker) opissa toivoo tulevansa joskus yhtä taitavaksi kuin idolinsa Bruce Lee. Haaveet kumminkin kaatuvat, kun paikallinen mafia yrittää vallata Tomin salin. Isä joutuu sairaalakuntoon venäläisen gangsteri-Ivanin (Van Damme) käsittelyssä, ja isän toivuttua perhe muuttaa Seattleen aloittamaan uutta turvallisempaa elämää. Uusi alku ei kuitenkaan ala kovin ruusuisesti, sillä Jason joutuu heti hankaluuksiin paikallisten öykkärien kanssa. Jason alkaa purkaa pahaa oloansa treenaamiseen, jossa apuaan tarjoaa energinen RJ (J.W. Fails) ja mielikuvituskaveri Bruce Lee (Tai Chung Kim). Menneisyyden haamut tulevat silti uudelleen esille, mutta tällä kertaa ei peräännytä, eikä antauduta!
Leffaa ei tarvitse katsoa kauaa, kun tietää jo, mitä tuleman pitää. Leffa nimittäin etenee juuri saman kaavan mukaan kuin muut tämän tyyppiset pläjäykset: vaikeuksien kautta edetään voittoon. Ruokareseptin pituinen käsikirjoitus ei ole mikään tunteiden ja juonenkäänteiden riemuvoitto, mutta menetetyt tekstit reseptistä korvataan mukiinmenevällä musiikilla ja kuvastolla, josta väkisinkin löytää viihdyttäviä ainesosia.
Elokuvan äänimaailma on aivan omanlaisensa. Puhe tulee häiritsevän hiljaisesti paikoitellen, kun sitten taas musiikin pärähdettyä soimaan subbari alkaa jytistä. Sama koskee myös surullisen hupaisia ääniefektejä, joissa nyrkinisku kajahtaa, kuten ruoska paljaaseen perseeseen. Se karistaa realistisuuden tunnetta tuoden kuitenkin iloisen mielen.
Haastajan koreografiat ovat onnistuneita ja kameralla kikkailu taistelukohtauksissa tuo mieleen aidon ottelun ja videopelien sekoituksen. Toki taustalla näkyy välillä hupsuja mokia, kuten mikkejä ja heijastuksia stunt-miehistä puhumattakaan. Mokat kuitenkin sekoittuvat jo valmiiksi suttuiseen yleisilmeeseen, joten leffalle täytyy antaa hieman ansaittua armoa/ arvoa.
Ylinäyttelyyn sorrutaan jatkuvalla syötöllä ja hetkittäin (johtuen myös kuvaformaatista) tuntuu kuin katsoisi Dallasin jaksoja. Erityistä ärsytystä tuovat kohtaukset, joissa hahmot ajattelevat ääneen pelkillä ilmeillään. Pääosan Kurt McKinney on tuntematon minulle, mutta en kuvittelisi miestä mihinkään muualle kuin TV-uutisten taustalla käveleväksi lapunkantajaksi. Van Dammen lyhykäinen rooli sisältää kolme lausahdusta elokuvan loppupuoliskolla. Muuten miehen osuus elokuvassa on spagaatteja ja kierrepotkuja. Jollakin tavalla Haastaja silti onnistui ainakin meikäläisen saamaan pauloihinsa, ja lajityypin kovimmat fanit saavat kyllä kaikkea sitä, mitä tällaisilta elokuvilta vaaditaan.
