Eletään iloista 60-lukua. Mainosohjaaja Paul Groves(Fonda) kokee itsensä stressaantuneeksi. Avioero on jälkituotannossa ja samaan aikaan pitäisi töitäkin jaksaa paiskia. Mihin on se elämän ilo kadonnut. Paul päättääkin ystävänsä (Dern) suosiollisella opastuksella tutustua tähän… mikä sen nimi nyt olikaan… LSD, sehän se oli, LSD:n maailmaan oppiakseen tuntemaan paremmin itsensä ja omat tunteensa. Yhdessä he menevät tapaamaan Max the diileriä (Hopper) ja sen jälkeen ei muuta kuin lappu silmille. Trippi voi alkaa.
Tässä elokuvassa ei ole syviä henkilöhahmoja, ei erikoista juonta eikä lopputwistiä. Tällä elokuvalla on tarjota ainoastaan yksi oudoimmista katselukokemuksista, mitä elokuvahistoria on nähnyt. Imet itseesi vaikutteita. Rytmikäs musiikki täyttää pääsi yhdessä erilaisten merkkien, kuvioiden, esineiden, ympäristöjen, värien, muotojen kuvilla. Mutta tämähän on minun elämääni! Ranta… nainen… minä… appelsiini… mustia ratsastajia… naurua… lisko… kuollut… maitoa… pesukone… poliisi… bodypainting…
Olisi erittäin mielenkiintoista lukea Jack Nicholsonin käsikirjoitus. Kuinkahan suuri osa tästä elokuvan visuaalisesta puolesta on ollut hänen ideaansa ja kuinka paljon ohjaaja Cormanin visio on vaikuttanut asiaan. Mutta leikkaaja Ronald Sinclairin on kuitenkin luultavasti joutunut työskennellä kovemmin kuin kenenkään muun projektin jäsenistä.
Trippi jakaa takuuvarmasti mielipiteitä. Jotkut voivat kenties tylsistyä elokuvan diakuvamaisesta tyylistä tai väittää kerrontaa jopa sekavaksi. Minua kuitenkin miellytti Cormanin tapa lähestyä tätä kiellettyä maailmaa. Elokuva ei periaatteessa ansaitsisi neljää tähteä enempää mutta se saa vielä puoliskan ekstraa tuosta em. syystä. Siis, itse en Therozanea tarvinnut, mutta joillekin tästä voi tulla bad trip.
P.S. Leffa oli bannattu Suomessa vielä vuoteen 1992 asti. Luultavasti juuri tämän “myönteisen LSD-suhtautumisen takia”. Ja ai niin, have a nice trip.
nimimerkki: Sappy
