Boys Don’t Cry on karu tositapahtumiin perustuva elokuva, jossa itkevät vähän kaikki, sekä tytöt että pojat. Synkkä, ahdistava ja vahvalla tunnelatauksella kyllästetty elokuva tempaisee katsojan mukaansa, vaikka alkaakin hieman jäykästi.
Brandon Teena (Hilary Swank) on aivan tavallinen nuori mies. Hän pitää juhlimisesta, hurjastelusta ja tietenkin tytöistä. Brandon ei poikkea muista juuri millään tavalla, mitä nyt hän on tehnyt joitakin pikkurikoksia, mutta niin ovat tehneet monet muutkin. Hän käyttäytyy kuin poika, pukeutuu kuin poika, tuntee itsensä pojaksi. Hän on muuten täydellinen poika, paitsi että on syntynyt naisen ruumiiseen. Mutta sen huomaa vain harva. Ei muuta, kuin tukka siiliksi, rinnat piiloon ja sukkatuppo sepalukseen. Lähes täydellinen valeasu on valmis.
Boys Don’t Cry keskittyy vain lyhyeen pätkään Brandonin elämässä, mutta tuo aika oli ehdottomasti hänen elämänsä dramaattisin. Elokuvan alussa Brandon Teena – oikealta nimeltään Teena Brandon – saapuu Falls City -nimiseen pikkukaupunkiin ja löytää heti paikkansa paikallisten nuorten keskuudesta. Kellekään ei tule mieleen, että harvinaisen korkealla äänellä puhuva nuorukainen onkin todellisuudessa tyttö. Brandon ei kuitenkaan pääse ruumiiltaan pakoon. Henkisestä olemuksestaan huolimatta hän on kuitenkin nainen ja tämän tosiasian piilottelu tuottaa hänelle lopulta suuresti vaikeuksia. Kuukautiset, rinnat ja naisen nimi. Miten niitä voi loputtomiin pitää salassa? Ongelmat vain kasvavat kun Brandon huomaa rakastuneensa kauniiseen Lanaan (Chloë Sevigny). Miten voi salata sukupuolensa tyttöystävältään?
Mikään ei pysy loputtomiin salassa. Ennen pitkää Brandonin salaisuus paljastuu kylän ihmisille ja sitten on edessä vain verta, hikeä ja kyyneleitä. Suunnatonta tuskaa, nöyryytystä, kipua ja kärsimystä tässä synkässä tragediassa, jossa pojatkin itkevät.
Tämä elokuva naulitsee järkyttävyydellään ja koskettavuudellaan katsojan tuoliin ja saa istumaan hiljaa paikallaan vielä silloinkin, kun lopputekstit jo vilisevät ruudussa. Boys Don’t Cry ei jätä ketään kylmäksi, vaan koskettaa jokaista katsojaa syvällä sielun ja sydämen sopukoissa. Tai ainakin sen pitäisi koskettaa. Jos tätä elokuvaa katsoessa ei tunne edes pientä hetkellistä liikutusta, voi saman tien kyseenalaistaa oman inhimillisyytensä.
Elokuvan tunnelmaan voi entisestään syventää se, että tämä tarina on tapahtunut vasta hiljattain. Se ei ole tapahtunut antiikin aikaan tai 1900-luvun alussa. Se on tapahtunut 1990-luvulla. Lähimenneisyydessä. Meidän maailmassamme, meidän aikanamme. Me olemme eläneet noiden ihmisten kanssa samaa aikaa ja elämme vieläkin. He eivät ole kuolleet. He eivät ole mitään menneen ajan suurmiehiä, joiden elämää voimme vain vaivoin kuvitella. He eivät ole vielä vanhuksia. He ovat keski-ikäisiä tai sitäkin nuorempia. Tavallisia ihmisiä. Meidän kaltaisiamme. Ja se pistää miettimään.
Hilary Swank tekee ehdottoman vakuuttavan, Oscarin arvoisen roolityön nuorena naisena (tai miehenä), joka painii oman identiteettinsä kanssa ja yrittää saavuttaa muiden hyväksynnän. Näyttelijäkaarti on hyvin valittu ja sopii rooleihinsa. Elokuva osoittaa ahdistavan todentuntuisesti, kuinka suvaitsemattomia ihmiset ovat erilaisuutta kohtaan. Boys Don’t Cry kertoo siitä kauheasta epäinhimillisyydestä, joka muuttaa ihmiset hirviöiksi ja siitä järkyttävästä taakasta, jonka joukosta poikkeavat joutuvat kantamaan vain siksi, että ovat sitä mitä ovat. Tämän elokuvan tulisi koskettaa jokaista sen nähnyttä ihmistä ja saada ajattelemaan uudemman kerran omia ennakkoluulojaan. Mitä sitten vaikka jotkut ovatkin erilaisia kuin toiset? Samoja ihmisiä tässä ollaan. Aivan kuten tosielämässä, tässäkin elokuvassa pahimpia hirviöitä ovat juuri “normaalit” ihmiset.
nimimerkki: Bukarest
