Labyrintti – Aavikkokokeet epäonnistuu ensimmäisen kerran jo ennen kuin elokuva on edes alkanut. Harhaanjohtava nimi antaa odottaa, että ensimmäisestä osasta tutut nuoret paiskattaisiin Labyrintin (The Maze Runner, 2014) kaltaiseen jatkokoettelemukseen, josta vain parhaat selviytyvät. Tällä kertaa tosin aavikkoympäristössä.
Tavallaan tämä pitääkin paikkansa, tuntuuhan joukkio viettävän suurimman osan elokuvasta jos jonkinlaisessa satimessa, mutta sen sijaan, että kyseessä olisi jälleen arveluttavalla moraalikäsityksellä varustetun WCKD-organisaation kontrolloitu testi, nuoret päätyvätkin vapaalle jalalle. On toki enemmän kuin mahdollista, että kyseessä on vain epäonnistunut suomennos ja alkuperäisen tittelin trial-sanalla viitataankin haasteisiin tai koettelemuksiin varsinaisten kokeiden sijasta.
Ykkösosan kantavan idean muuttaminen on joka tapauksessa aikamoinen dilemma. Yhtäältä kaavan murtaminen on jo ykkösosassa hyödynnetyn yllätyselementin vuoksi looginen. Toisaalta höynäytyksellä on hintansa. Mielikuvituksellisen älykkyystestin puuttumaan jääminen tekee elokuvasta vain yhden tyypillisen selviytymistarinan muiden joukossa. Oivallus saa lysähtämään jo lähes elokuvan alkumetreillä penkin pohjalle haukottelemaan ja siinä puuhassa saakin sitten viihtyä lopputeksteihin saakka.
Tarinan kritisoiminen on kuitenkin sekin hieman kimurantti juttu. Ensimmäisen osan tavoin Aavikkokokeet perustuu James Dashnerin kirjasarjaan, eikä siten voi ottaa juonellisesti kovin suuria vapauksia. Jo alkuperäismateriaalin tuntuessa kierrätetyltä, herääkin kysymys, ovatko Labyrintti-tarinat ylipäätään tarpeellisia kirjoina, saatikka elokuvasarjana? Turboahdettuja viisikkotarinoita muistuttavien nuorisoseikkalujen alagenressä alkaa Twilight-saagan, Nälkäpelien, Outolintujen ynnä muiden seassa olla jo muutenkin tungosta.
Nälkäpelin (The Hunger Games, 2012) ja Kuution (Cube, 1997) risteytykseltä tuntuneen edeltäjänsä tavoin Aavikkokokeet lainailee surutta materiaalia muista seikkailu- ja sci-fi-elokuvista. Kierroksia yritetään kovasti nostaa tuomalla mukaan jopa kauhun elementtejä, mutta näistä hetkistä ei saa paljon muuta irti kuin sen, että tekijät ovat luultavasti katselleet tarkalla silmällä elokuvan I Am Legend.
Tarinan tökeröin yksittäinen erehdys on kohtaus, jonka kopioimiseksi on ilmeisesti arvioitu kuluneen tarpeeksi aikaa toisesta Jurassic Park -elokuvasta (The Lost World: Jurassic Park, 1997). Kotimaisen jättituotannon, Big Gamen (2014), tavoin tässä liikutaan kunnianosoituksen ja kunnianhäväistyksen halkaisevalla veitsenterällä. Jalmari Helanderin rakkaus esikuviaan kohtaan pääsee sentään pälkähästä tietyn kieli poskessa -mentaliteetin turvin. Näennäisen totinen teiniseikkailu ei kuitenkaan yllä kaksoismerkityksiin, vaan kompastuu pahanpäiväisesti. Kirjaan paneutumattomana on tietysti mahdotonta todeta, onko varkaissa käynyt kirjailija vaiko käsikirjoittaja.
Rankemmasta sisällöstä huolimatta kohderyhmän nuori ikä näkyy kerronnassa valitettavan selvästi. “Yllättävät” juonenkäänteet erottuvat palosireenin tavoin puolta elokuvaa ennen tapahtumistaan ja dramaturgia maistuu ylipäätään niin teolliselta kuin suinkin on mahdollista. Heppoista tarinaa kannattelee lähinnä komea ulkoasu, josta onneksi sentään näkyy iso raha.
Vaikka elokuvan dialogi on kliseistä sokerimuromössöä, sen esittäminen on aika-ajoin peräti kelvollista. Sen laatu kuitenkin aaltoilee kuin hiekkadyynien muodostama maisema ja tuntuu hivenen kiusalliselta kun ajatellaan, kuinka samassa kohtauksessa esiintyvät nuoret näyttelijät voivat edustaa niin eritasoista lahjakkuutta. Samalla kun esimerkiksi pääosassa esiintyvän Dylan O’Brienin näytteleminen vakuuttaa jopa elokuvan varsinaisten aikuisten tavoin, on esimerkiksi Rosa Salazar pahimmillaan kuvottavan teennäinen.
Näyttelijäsuoritusten raskasta taakkaa ottaakin ansiokkaasti harteilleen tähtikaartin vanhempi sukupolvi. Yksi elokuvan kantavista voimista on Aidan Gillen, joka lähestulkoon toistaa lipeväkielisen Petyr Baelishin roolin televisiosarjasta Game of Thrones. Mukana on myös toisesta menestyssarjasta, Breaking Badista, tuttu Giancarlo Esposito.
Labyrintti – Aavikkokokeet on malliesimerkki elokuvasta, joka menee metsään lähes jokaisella osa-alueella, mutta ei silti päästä lähtemään teatterista kesken kaiken. Se saa vuoroin läimäyttämään kämmenen otsaan, mutta jo seuraavassa kohtauksessa tempautumaan mukaan toiminnan tuiskeeseen. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä katsojaansa helpolla ja kuin alleviivatakseen oman turhuutensa, se onnistuu vielä lopetuksessaan tyrimään sen viimeisen seikan, joka ylipäätään oli enää mahdollista tyriä. Se uhkaa jatkolla.
