“[I]Kauan sitten, maan alla, siellä missä ei ole kipua tai valheita eli Prinsessa. Hän uneksi ihmisten maailmasta. Hän uneksi sinisestä taivaasta, kevyestä tuulesta ja auringonpaisteesta. Yhtenä päivänä, välttäen suojelijansa hän karkasi. Ulkosalla kirkkaus sokaisi hänet ja pyyhki pois hänen muistonsa. Hän unohti kuka hän oli ja mistä hän oli kotoisin. Hänen kehonsa kärsi kylmän, sairauden ja tuskan. Lopulta hän kuoli. Kuitenkin hänen isänsä, Kuningas tiesi että Prinsessan sielu palaisi, ehkä toisessa ruumiissa, ajassa tai paikassa. Ja hän odottaisi häntä loppuunsa asti kunnes maailma lakkaisi kääntymästä…[/I]”
Ollaan Espanjassa 1944. Francoa vastustavat sissit yhä tappelevat vastaan metsäisellä seudulla ja kapteeni Vidal (Sergi Lopez) jahtaa heitä säälimättä. Vidalin vaimo Carmen (Ariadna Gil) odottaa Vidalin lasta ja Carmenin tytär Ofelia (Ivana Baquero) taas uppoutuu ankeasta miljööstä paetakseen satuihin ja kohtaa faunin (Doug Jones) joka kertoo hänen olevan prinsessa ja samalla velvoittaa hänet kolmeen tehtävään jotka todistavat hänen olevan Prinsessa. Niihin luonnollisesti liittyy ankaria vaatimuksia joiden rikkominen on erittäin vaarallista. Tämän sadun rinnalla elokuva seuraa kapteeni Vidalin ponnistuksia sissien voittamiseksi.
Guillermo Del Toro paiskoi ankarasti töitä ja sai aikaan aika tömäkän satuelokuvan. Se että se on satu ei tarkoita sen olevan lempeä, väkivallaton tai onnellinen. Päinvastoin – Del Toro ohjaa tarinaa altistaa sankarittarensa mieltä musertaville kauheuksille ja vielä kahdella rintamalla, sillä kapteeni Vidal on julma, julma ja raaka mies joka tyrannisoi ympäristöään ja myös itseään. Veri lentää, ruumiita silvotaan ja groteskin ahmatti hirviö (Doug Jones) kuikuilee ympäriinsä ja loppu ei ole ehdottoman onnellinen.
Näyttelijäkaartia voi kuvata vain yhdellä sanalla ja se sana on ‘upea’. Ivana Baquero toimittaa raastavan suorituksen Ofeliana joka joutuu koettelemuksiin jotka määrittävät hänet kelvolliseksi tai kelvottomaksi ja hän tietää että häntä koetellaan. Ariadna Gil jää harmillisen ohueksi sairaaksi äidiksi, mutta hän on tarpeellinen tarinalle. Maribel Verdú ei paljoa liity varsinaiseen tarinaan, mutta hän on olennaisen tärkeä toisen puoliskon akselina. Sergi Lopez on taas silkka hirviö: tyrannimainen, pikkutarkka, lähes haavoittumaton ja jopa raakaa väkivaltaa toteuttaessaan hillitty raakalainen joka kasvaa tyrannista suorastaan metafyysiseksi kauhuksi. On suorastaan ilo nähdä kuinka ihmispeto tylysti tapetaan kuin vesikauhuinen rakkikoira. Voimakkaiden naisroolien ja hirviömäisen Lopezin lisäksi pakko on kehua Doug Jonesia jonka raskas meikki ja puvustus peittää upeat suoritukset, joskin toinen niistä on vain yhdessä kohtauksessa.
Kaunis, irvokas ja säälimätön satu. Kaksi puoliskoa jotka eivät kovinkaan hyvin kohtaa, mutta ne ovat molemmat hienoja. Fantasia ja fasismi kohtaavat ja jälki ei ole kaunista kummankaan osapuolen edustajalle.
