Nicolas Cage -leffoista ei koskaan tiedä. Välillä kyseinen heebo näyttelee ihan kelvollisesti, välillä ankaran huonosti ja käsikirjoituksetkin ovat mitä milloinkin. Herra Cagen ansiosta meillä on siis tylsempänäkin päivänä aina edes jotain jännitettävää.
Tieto ei trailerinsa perusteella juuri kovin kummoiselta rainalta näytä. Tuskaa lisää se tieto, että kyseisen leffan ohjaaja on myös sen tuottaja. Ai-jai, ettei nyt vain olisi taas kerran käynyt niin, että ohjaaja olisi hullaantunut omista ideoistaan ja heittäytynyt täysin pitelemättömäksi, kun erillistä tuottajaa ei ole ollut hillitsemässä menoa? Muun muassa The Crow’n ja Dark Cityn takaa löytyvä Alex Proyas on kuitenkin tällä erää onnistunut kyhäämään elokuvan, jota voisi kutsua hänen ehyimmäkseen. Kuten nuo aiemmat, on Tietokin tummasävyinen elokuva, mutta ei niinkään visuaalisesti. Koko elokuva on pullollaan auringon armollista hehkua. Ihmismielen hämärä onkin toinen juttu.
Elokuva alkaa viidenkymmenen vuoden takaisesta tapahtumasta, jossa pirteä lapsijoukko hautaa opinahjonsa pihamaalle aikakapselin juhallisin menoin. Kapseliin on suljettu lasten piirustuksia, mutta myös yksi vähän poikkeuksellisempi paperi. Kuin demonin valtaan joutunut pikkuinen Lucinda on rustannut paperinsa täyteen kummia numeroita. Kun kapseli vuosia myöhemmin avataan, tuo numerolista päätyy sattuman kautta Nicolas Cagen esittämän opettaja John Koestlerin näppeihin. Niissä lista saa sitten uuden merkityksen, kun Koestlerin viinasta sekainen pää alkaa löytää numeroista erikoisia yhtymäkohtia. Mutta onko pikkutytön vuosia sitten tuhertama paperi pelkkää vinksahtaneen mielen tuotosta, ja onko John, leski ja pienen pojan yksinhuoltaja, itse sekoamassa? Kun miespolo joutuu todistamaan läheltä montaa järkyttävää onnettomuutta, voiko siinä pysyä järjissään?
Tällä kertaa Nicolas Cage on mies, joka sopii esittämäkseen hahmoksi. Hänen huolekkaat kasvonsa ja hintelähkö olemuksensa ovat tässä elokuvassa siis juuri sitä, mitä tarvitaan. Isä ja poika -draamasta vähitellen katastrofielokuvaksi muuntuva Tieto soi surumielistä musiikkia ja näyttää katsojalleen sen verran ankeita ihmiskohtaloita, että mistään iloisesta kesäleffasta ei sen auringonpaisteesta huolimatta voida puhua. Tieto on myös jännittävä elokuva. Se, mitä jännityksen jälkeen seuraa, voi kuitenkin vetää synkkämielisemmän katsojan aatokset turhan apeiksi. Siinä missä joku bergmanilainen draama on surumielisyydessäänkin siedettävä ja monisyinen, Proyasin Tieto taas tarjoilee niin ehdotonta pettymystä ja murhetta, että voi itku. Pääasiassa on tietysti hyvä, kun leffa aiheuttaa voimakkaita tuntemuksia liittyen sen hahmojen kokemuksiin, mutta kohtuuttomuus kiusaa katsojaa, jonka ensi sijainen toive yleensä on tulla viihdytetyksi elokuvalla.
Proyasin Tieto on täysin toista maata kuin tyypillisimmät Hollywood-rainat. Elokuvan loppuhuipennuksen säälimätöntä ankeutta korostaa vielä sen hyytävän teennäinen CGI-maisema. Jos haudot itsemurhaa, tämän elokuvan jälkeen olet valmis tekemään sen. Älä siis katso Tietoa, jos olosi on kurja.
