Koska aamulla herätessäni päätin tarvitsevani juuri nyt Fritz Langin elokuvia elämääni ja intouduttuani [movie]Hilde Warren und der Tod[/movie]ista, päätin kaivaa esiin vielä toiseksi vanhimman käsiini saamani Langin nuoruusvuosinaan käsikirjoittamista leffoista. Tämänkertaisen teoksen on vielä ohjannut Otto Rippert, yksi tuon ajan johtavista saksalaisista elokuvantekijöistä, joten tämän näkeminen oli ihan mielenkiintoinen elämys muutenkin kuin vain pimeyden ruhtinaan rustaaman käsikirjoituksen vuoksi.
Mustasurma Florenzissa onkin jälleen kerran taattua ja tunnistettavaa Fritz Langia, eli ryppyotsaista kuolemaa ja synkistelyä kansalle. Tällä kertaa tarina sijoittuu Firenzeen, suuren tuhon kynnykselle. Kevytmielinen nuoriso päättää panna hurlumhei ja rutto saapuu kaupunkiin naisen hahmossa kurittamaan kurjia syntisiä. Loppu onkin sitten historiaa monessakin mielessä.
Lopusta puheen ollen, äärimmäisen lohduton ja groteski apokalyptinen loppukliimaksi onkin luonnollisesti parasta tässä elokuvassa. Jos tyypillisessä 10-luvun jenkkieepoksissakin nähdään vielä varsin kesyjä, mutta dramaattisia finaaleja olipa aihe miten pimeä tai masentava tahansa, on tässä menty suoraan altaan syvimpään germaaniseen laitaan ruumiskasojen ja kokonaisen kaupungin massakuoleman hengessä. Vastaavaa pikimustaa pessimismiä ja lohduttomuutta on taidettu harvemmin nähdäkään koko taiteenlajin historiassa.
Verrattuna edelliseen Langiin, tässä ovat jo vihdoin tuotantoarvotkin kunnossa ja aidosti komeat lavasteet yhdessä valtavien joukkokohtausten ja pikkutarkan puvustuksen kanssa toivat jo elävästi mieleen italialaiset eeposelokuvatkin. Yllättäen massiiviset puitteet eivät kuitenkaan monista italoelokuvista poiketen hautaa varsinaista tarinaa ja hahmoja ollenkaan alleen, vaan paketti myös pysyy hienosti kasassa loppuun asti.
Tällä kertaa käsikirjoituksen kanssa on tosin menty lievästi hutiloimaan, sillä kyseessä on saarnaamiseen taipuvainen sekä hyvinkin vanhoillisen uskonnollinen, ehkä jonkun tiukkapipoisemman tulkinnan mukaan pahimmillaan suorastaan naisvihamielinen teos. Kaikki paha on taas kerran niiden salakavalien ja hekumallisten naaraiden syytä, mitäs ovat syntisiä!
P.S. Saarnaaminen on syöpää, mutta voihan porkkanaankin tukehtua.
Muutoin kyseessä on ainakin omasta mielestäni varsin onnistunut germaanisen kipeän ja traumatisoituneen mykkäelokuvan helmiteos jälleen kerran. Selvästi Fritz Lang on kierrättänyt tästä muutamia ideoita myöhemmin ainakin Metropoliksessa, mutta eipä tuokaan kovin tavatonta tai ihmeellistä alalla oikeastaan ole. Hyviä ideoita sietääkin kierrättää.
