Henkilökohtaisesti olen aina kummastellut saksalaisten ja japanilaisten välistä omituista henkistä yhteyttä, joka tuntuu pulpahtelevan uudestaan ja uudestaan esiin mitä arvaamattomammin tavoin. Jokainen animea katsonut ja roolipelejä harrastanut on varmaan esimerkiksi huomannut, miten paljon niissä viljellään saksalaisia termejä ja Saksan kieltä. Meiji-kaudella Preussi ja sitä seurannut saksalainen järjestelmäkin olivat japanilaisille huomattava esikuva. Jopa krautrock on Japanissa jonkinlaisessa kulttiasemassa; vielä jokin vuosi takaisin Tokiossa oli kokonainen genren kovimmille kulttibändeille omistettu vahamuseokin! Big in Japan…
Kun nyt pseudojapanilaisen elokuvan makuun muutenkin päästiin, otanpa vielä käsittelyyni toisenkin samanlaisen. Harakirillä ei nimestään huolimatta ole mitään tekemistä sen toisen, paljon kuuluisamman ja paremman Masaki Kobayashin [movie]Harakiri[/movie]n kanssa. Tällä kertaa kyseessä on läpikotaisin saksalaisvoimin luotu filmatisointi tekoaikaan suositusta nipponin ihmemaasta kertovasta novellista. Kyseessä on vielä Fritz Langin neljäs ja toisiksi vanhin meidän päiviimme asti säilynyt ohjaustyö sekä toinen samana vuonna ilmestynyt länsimainen Japani-leffa, toisen ollessa tietysti Sessue Hayakawan [movie]The Dragon Painter[/movie].
Kuten viimeksi mainitusta kirjoittamassani arvostelussa jo lyhyesti kerroin, tämän tekoajan elokuvissa japanilaiset yleensä kuvattiin joko roistoina tai sitten idän asukkien kohtalona on yksinkertaisesti rakastua valkoiseen mieheen ja loppuun on sitten keksitty jokin kommervenkki, jolla vältetään ajalle kiusalliset kysymykset erirotuisten välisestä lähemmästä suhteesta. Harakiri on tässä mielessä mitä täydellisin oman aikansa tuote: tarina valkoiseen mieheen epätoivoisesti rakastuvasta japanilaisesta naisesta, jolle on tarinan lopussa luvassa kiusallisen suhteen lopullisesti ja kätevästi katkaiseva twisti. Siinä sivussa tietysti esitellään länsiyleisölle idän ihmisten erikoisia tapoja.
Mikäli stereotypioita viljelevä ja nykyajan katsojan silmissä auttamattoman vanhanaikainen tarina ei heikennä Harakirin katsomiskokemusta, sen todennäköisesti tekee elokuvan japanilaisia esittävä, itämaisuuden illuusion täydellisesti tuhoava kömpelöhkö saksalaiskööri. Vähän samaan oli kompastua myös [movie]The Dragon Painter[/movie] vaikka siinä useimmat näyttelijät japanilaisia olivatkin. Yksikin länsimainen näyttelijä erottuu idän kulttuurien ja japanilaisten näyttelijöiden keskeltä kuin mustetahra valkoisesta silkistä.
Ainut mainitsemisen arvoinen seikka koko elokuvassa on sen onnistunut itämainen lavastus ja puvustus, kumpikin loistotyötä. Harmittavaa, ettei muu elokuva yllä samalle tasolle sitten ollenkaan. Edes Fritz Langin takuutarkka ohjaus ei tässä vaiheessa ollut vielä kuosissaan vaan koko homma tuntuu tällä kertaa parhaimmillaankin lähinnä hyvin hyvin löysältä teatterilta. Harakiri onkin äärimmäisen unohdettava ja mitäänsanomaton elokuva, jota ei varsinaisesti voi suositellakaan muille kuin sotaa seuranneiden vuosien varhaisista elokuvista, vuosisadan alun rotuasenteista ja Fritz Langin alkupään tuotannosta kiinnostuneille. Muille tämä ei tarjoa yhtään mitään.
