2000-luku ei ole ollut käsikirjoittaja-ohjaaja Terry Gilliamille armollinen. Koomikkoryhmä Monty Pythonin ainoana ei-brittiläisenä jäsenenä uransa aloittanut Gilliam on päästänyt mielikuvituksensa perukoilta valloilleen mm. sellaiset mestariteokset kuin Brazil, 12 apinaa ja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Sen sijaan heti 2000-luvun alussa miehen pitkäaikainen haave omasta Don Quijote–sovituksesta kaatui lukuisiin tuotanto-ongelmiin. Tauon jälkeen, vuonna 2005, ilmestyi peräti kaksi elokuvaa, joista Grimmin veljekset oli yleensä tinkimättömältä ohjaajalta selvä studiotuotos, ja joista juonellisen rakenteen visuaalisuuden alttarille uhrannut Tideland sai murskavastaanoton. Niin ikään The Imaginarium of Doctor Parnassuksen kuvauspaikalla koettiin tuskan hetkiä, kun elokuvan päätähti Heath Ledger kuoli kesken kuvausten. Vaan mitä tekikään Gilliam? Epätoivon hetken jälkeen hän palkkasi rooliin ei vain yhden vaan peräti kolme uutta näyttelijää – eikä mitä tahansa nimiä vaan Johnny Deppin, Jude Law’n ja Colin Farrellin.
On hankala selostaa Parnassuksen tarinaa lyhyesti, jos haluaa käsitellä elokuvaa edes alustavasti. Varokaa siis, ylipitkä juonireferaatti tulossa: Kiertelevää lavaesitystä johtavalla tohtori Parnassuksella (Christopher Plummer) on hallussaan eriskummallinen peili, Imaginarium. Se voi viedä halukkaan mielikuvituksensa maailmoihin, ja siellä jokaisella on mahdollisuus valita ilon ja pelastuksen tai paheilla luokseen viettelevän turmion välillä. Parnassuksella on kuitenkin synkkä salaisuus, sillä hän on lyönyt vetoa itse pirun (Tom Waits) kanssa ja voitettuaan saavuttanut ikuisen elämän. Ikävä kyllä toisessa sopimuksessa Parnassus on jäänyt alakynteen, ja hänen mahdollisista lapsistaan tulisi 16-vuotiaina paholaisen omaisuutta. Kun Parnassuksen tyttären, Valentinan (kuvankaunis brittimalli Lily Cole), 16. syntymäpäivä lähestyy, eikä sopimuksesta näy olevan pelastautumiskeinoa, vajoaa Parnassus epätoivoon. Sattuman kautta pieneen seurueeseen liittyy viides jäsen, Tony Shepherd (Ledger, Depp, Law, Farrell), joka väittää menettäneen muistiinsa. Elämäniloa ja karismaa pursuavasta Tonysta tulee Parnassuksen valttikortti, sillä innokkaana pelimiehenä vanha vihtahousu on aina valmiina uuteen vetoon. Imaginariumissa viisi sielua ensimmäisenä puolelleen kerännyt saa pitää Valentinan.
Kreikkalaisessa mytologiassa Parnassus oli vuori, jolla taiteilijoita innoittaneet muusat asuivat. Käytännössä kaikki tarinat olivat siis kotoisin sieltä. Gilliamin Parnassus, jota voisi jopa pitää fantasianeron alter egona, jatkaa hänen työtään mielikuvituksen ja tarinoiden lähettiläänä. Brazilissa, Paroni von Münchausenin seikkailuissa, Aikavarkaissa, Fisher Kingissä, Tidelandissa ja Grimmin veljeksissä ne ovat näytelleet tärkeää roolia. Itse asiassa kahdessa ensin mainitussa ne ovat suorastaan pelastavia tekijöitä. Voisi oikeastaan sanoa, että Parnassus on Münchausen potenssin kaksi. Huikeat seikkailut käydään tällä kertaa todella henkilökohtaisissa maisemissa, ja yllättävät fantasiakäänteet seuraavat toisiaan Gilliamin edeltäviäkin leffoja hurjemmin.
Gilliam jatkaa myös perinteistä jaontekoa aikuisten ja lasten välillä. Aikavarkaista ja Münchausenista tuttuun tyyliin rutiinien paikalleen kahlitsemat aikuiset pitää vapauttaa euforiaan, tai tuho uhkaa. Mielensä avoinna pitävillä leikki-ikäisillä tätä ongelmaa ei ole. Tohtori Parnassuksen – eli Gilliamin – julistuksen mukaan tarinoiden kertominen pitää maailmankaikkeuden hengissä, ja tässä suhteessa lapset ovat avainasemassa. Elokuvan lopussa nähdäänkin tätä heijasteleva muutos: Parnassus siirtyy maallisilla himoillaan itsensä tuhoon tuomituiksi leimaavien aikuisten pelastamisyritysten parista lasten viihdyttämiseen. Samalla elokuva on pessimistinen kasvukuvaus. ”Täysi-ikäisyyden” rajaa lähestyvä Valentina tympääntyy yhä pahemmin kiertelevään elämäntapaan, ja alkaa himoita juuri sitä maallista hyvää, joka vie Imaginariumiin astuvat turmioon. Onkin ihanaa, että kyykyttämällä stereotyyppisiä henkilöhahmoja kannustetaan tarinoiden kertomisen tärkeyden lisäksi tuoreuteen. Usein populaarikulttuurissa hohdokkaaksi kuvattu kiertolaiselämä ei Valentinalle siis maistu, perinteinen viisas vanhus onkin puolitörppö juoppo, eikä näitä avustava sankarihahmokaan aivan ole maailman puhdassydämisin ritari.
Elokuvassa on mukana lukuisten kertomusten ja jopa itseironisten cliffhangereiden lisäksi tyypillisen sadun elementtejä, kuten 16-vuotiaana nuorta tyttöä uhkaava tuho, ja kolme koetusta, jotka Tony saa vastaansa Imaginariumissa. Lisäksi keskeisellä sijalla on opetus, moraali. Tässä tarinassa jopa paholaisella näyttää olevan oma heikkoutensa – uhkapelit. Koska Imaginarium heijastelee käyttäjänsä omaa mieltä, läksytystä annetaan hyvin henkilökohtaisella tasolla, muttei kuitenkaan vaahtosuisena saarnaten. Elokuva on jopa ymmärtäväinen. Kiusauksia on usein erittäin vaikea vastustaa, sillä ne ovat uhreilleen tuttuja ja helppoja saavuttaa. Itse asiassa The Imaginarium of Doctor Parnassus lienee vuosikymmenen puhdistavimpia elokuvaelämyksiä. Leffan jälkeisellä bussimatkalla kotiin juoppojen örinää ja ämmien juoruamista kuuntelee aivan uudenlaisella tavalla hymähdellen.
Elokuvan ympärille on erittäin helppo kehittää salaliittoteoria: Gilliam halusi kesken kuvausten Tonyn hahmolle useamman näyttelijän, ja murhasi Ledgerin, joka ei tähän varmaankaan suostunut. Vaikka neljän näyttelijän käyttäminen yhden ainoan hahmon roolissa kuulostaa huonolta idealta, lopputulos on jotain uskomattoman hienoa, ja näyttelijänvaihdot jopa ovelia. Eri tähdet kuvastavat sopivasti hahmon kaksinaamaisuutta ja eri puolia. Roolit neljän tähden kesken on jaettu siten, että normaalimaailmassa Tonya esittää Ledger, ja jokaisella Imaginarium-piipahduksellaan hahmo saa uuden inkarnaation. Nimekkäitä näyttelijöitä ei siis nähdä kehissä yhtä aikaa. Ensimmäistä, sympaattista ja kaikkein lyhyintä reissua tähdittää Depp, jonka suuhun sijoitettu “Nothing’s permanent. Not even death.”-repla on Ledgerin kuoleman myötä saanut mielenkiintoisen lisämerkityksen. Kuitenkin viimeistään Law’n myötä hahmosta alkaa paljastua pimeitä puolia, ja Colin Farrell esittää katsojille todellisen Tonyn.
Näyttelijät ovat kaikki tyyni todella hyviä. Vanhan kaartin Christopher Plummer lienee elokuvan keskushenkilö enemmän kuin kukaan nuorista supertähdistä, eikä anna itsensä jäädä näiden varjoon. Taidokas meikkaus on paikoin raskasta, mutta eipä tämäkään näyttelijöitä haittaa. Depp on tutun karismaattinen, ja Imaginariumin erittäin mielenkiintoiset ja alati vaihtelevat ympäristöt kohtaavat Law ja Farrell tekevät fantastista työtä. Gilliamin vahvuus onkin, että lukuisista nimitähdistä ja lumoavista erikoisefekteistä huolimatta hän osaa antaa näyttelijöilleen yksilöllistä tilaa. Pyörryttävän kauniista Lily Colesta tullaan kuulemaan viimeistään ulkomuotonsa vuoksi, ja muusikontuolilta valkokankaalle loikannut Tom Waits tarjoaa hienoimpiin ja iskevimpiin paholaiskuvauksiin lukeutuvan esityksen Mr. Nickiksi nimettynä piruna. Myös muut kiertävän seurueen jäsenet istuvat rooleihinsa. Andrew Garfield on lupaava nuori sälli, ja Austin Powers-leffojen Mini-Minänä muistettavalla Verne Troyerilla Gilliam osoittaa itseironista pelleilyä sen pohjalta, mitä elokuvateollisuus lyhytkasvuisille näyttelijöille tarjoaa.
On yllättävää, kuinka elokuva on moraalisen sadun ja mielikuvituksen puolustuspuheen ohessa myös poliittinen allegoria. Vielä hämmästyttävämpää on se, kuinka hellävaraisesti tämä asia käsitellään – verratkaa vaikka erääseen lähiaikojen hittielokuvaan, jossa nähdään sinisiä haltijoita avaruudessa. Tony viittaa brittipääministeri Tony Blairiin, mutta Gilliam ja McKeown eivät sylje asiaa katsojan kasvoille, toisin kuin lähestulkoon jokainen muu elokuva, joka tekee viittauksia poliittisiin päättäjiin. Tony saa valehtelijan maineen, kuten maansa Irakin sotaan joukkotuhoaseiden pelolla vienyt Blair, joka halusi leffan Tonyn tavoin olla hyvä pataa USA:n presidentin kanssa ja tykkäsi brittien intohimoisesti vihaamasta EU:sta, jonka sijaa elokuvassa korvaa useaan otteeseen hyräiltävä, EU:n hymniksi valittu Oodi ilolle. On mielenkiintoista huomata myös se, että valkokankaalla ei ole pakko kritisoida pelkästään Yhdysvaltoja. USA:n kansalaisuuden hylännyt Gilliam onkin brittiläistynyt hyvin, jos Blairin mustamaalaus sujuu näin tarkkaan.
Ikävä kyllä tarinankerronnan osalta elokuva onnahtelee hieman. En vaadi elokuvia kulkemaan lineaarisessa aikajärjestyksessä, mutta en koe, että Parnassus saavuttaisi alkupuolella mitään muuta kuin laahaavuutta hajottaessaan tapahtumajärjestyksen. Lineaarisessa mallissa ja mahdollisesti hieman lyhyempänä elokuvassa olisi ollut enemmän intensiteettiä paikoittaisen muodottomuuden sijaan. Toki tällä mallilla elokuva ehtii rakentamaan hahmokehitykselle pohjaa, mutta toisaalta tulokset jäävät hieman laihoiksi. Pari tärkeää pointtia jää kokonaan taustoittamatta, ja lopussa jokunen asia jää myös roikkumaan ilmaan. Lopussa myös jokunen jyrkkä peräkkäinen käänne koettelee katsojan hoksottimia. Joiltakin saattaa myös mennä ohi pari symbolisempaa juttua, kuten tarot-korttien käyttö sekä eri mytologioiden ja tarujen yhdistely. Toisaalta palasten asettuessa paikalleen näillä motiiveilla on vahvistava tarkoituksensa.
Elokuva pääsee kunnolla vauhtiin vasta tunnin paikkeilla, ja viimeistään siitä alkaen Gilliam tarjoaa katsojalle fantasiasilmänsä turvin sellaista karkkia, että vähemmästäkin haltioituisi. Aina, kun astutaan Imaginariumiin, huikea meno kaappaa katsojan huomion. Erikoisefektit ovat hämmästyttävän hienot, vaikka leffa tehtiinkin indie-projektina. Ikävä kyllä lopussa elokuva tavallaan notkahtaa, kun huikeat seikkailut päättyvät joidenkin hahmojen osalta vähän turhan pliisuun happy endiin, ja edeltäneen sanomankin suhteen tehdään pientä poikkeusta. Pelastavana enkelinä mukana on kuitenkin sitä ihanan vinoa huumoria, jota Gilliam on levittänyt Python-ajoistaan alkaen. Paikoin se tapahtuu kuvan laidoilla kuin bonuksena, paikoin se värittää dialogia, ja joskus sitä suoranaisesti räiskitään ilopaukkuina naurulihaksia koettelemaan. Mitä voi hervottoman hekotuksen lisäksi tehdä, kun joukko sukkahousuissa tanssivia poliisimiehiä hoilottaa sydämensä pohjasta venäläismafiosoille rakastavansa väkivaltaa? Ja kuinka moni muu ohjaaja keksisi lisätä kyseisen kohtauksen leffaansa? Tai uskaltaisi?
The Imaginarium of Doctor Parnassus on monisyisen elokuvan lisäksi todellinen kunnianosoitus Heath Ledgerille. Tämä tulee selväksi pienissä hetkissä elokuvan ja lopputekstien aikana. Ledgerin roolisuoritus ei ole mitään spesiaalia, mutta toisaalta roolin kiintoisimmat palat menivät selkeästi muille. Jos kuitenkin haluat nähdä ylisuureksi Internet-ilmiöksi karanneen Jokerin viimeisen roolin, tai vaihtoehtoisesti unelmoida tai pohdiskella hetken, tämä virkistävä kokemus on sinua varten. Samalla peukut pystyyn The Man Who Killed Don Quixoten toista filmausyritystä varten.
