Kovasti tekisi mieli kehua Steven Seagalia, ja kovasti tekisi mieli edes kerran vielä todeta, että “perhana, saihan se vanha mies vielä yhden hienon äksönpaketin meille väännettyä!”, mutta ei siihen vain ole aiheitta. Ääritoiminnallinen ja väkivaltainen Submerged on kyllä parempi, kuin Half Past Dead ja Into the Sun, mutta hyvä se ei silti ole. Ei missään nimessä.
Ensinnäkin, Steven Seagalin pitää filmin aikana ampua ~30 pahista, ja piestä vastaava määrä henkihieveriin. Luiden PITÄÄ rusahdella, ja veitsien pitää kirvota päällekäyvien roistojen kädestä ilkeän ranteen napsahduksen saattelemana. Sitä me Seagal-elokuvalta haluamme! Submergedissä on kyllä kova bodycount (kunnioitettava 89, joka hakkaa suuren osan muista uusista actionfilmeistä, eikä juuri kalpene kasariklassikoillekaan), mutta Stevenillä ei tainnut olla kuin yksi aikido-lesotuspätkä. Virhe numero 1. Suurempi virhe on silti se, että Steven päästetään vauhtiin vasta lopussa: Bodycountin kohotessa tasaisesti (mielenkiintoista, että ensimmäisen tunnin ajan ruumiita taisi koko ajan olla enemmän kuin se minuuttimäärä, paljonko filmiä oli kulunut)alusta aina lopputeksteihin asti, saa Stevenin tiimi suurimman osan actionista, ja vasta lopussa Mr. Seagal riehaantuu. Onneksi edes silloin.
Meille on aivan se ja sama, mistä syystä Seagal kostaa, mutta piru vie, Seagalin pitää KOSTAA jotain. Tai mahdollisesti pelastaa kaapattu laiva tms, kunhan hänellä on oma lehmä ojassa. Me emme todellakaan halua nähdä elokuvaa, jossa epämääräinen professori hallitsee ihmisten mieliä ja näppäilemällä Nokiaansa tietyn koodin saa rauhallisenkin kaverin muuttumaan tunteettomaksi tappajaksi. Me emme todellakaan halua nähdä epämääräisiä, surrealistisia kuvia, joita professori syöttää uhriensa päähän saadakseen nämä toimimaan kuten haluaa, emmekä me tasan halua Seagalin sekaantuvan tällaiseen sontaan.
Lisäksi me haluamme, että Stevenin elokuvat ovat suoraviivaisia, rehellisiä ja rajuja, sekä viestiltään kuin visuaaliselta ilmaukseltaan. Me emme halua salamaleikkauksia, musiikkivideomaista tempoilemista ja toimintakohtauksien silppuamista käsittämättömäksi “cool”-mössöksi, joka pitäisi katsoa pysäytyskuvien sarjana tajutakseen, kuka helvetti nyt ketäkin lyö tahi ampuu. Ja kuka ihme tässä nyt on edes takapiruna?
Valitettavasti, Submerged rikkoo kaikkia edellisiä sääntöjä. Se on juuri niin 2000-lukulaisen näköinen kuin voi olettaakin (kalasteleeko Seagal nykyisin vain lökäpöksyisiä xXx-faneja?), leikkaus ja kameratyöskentely aiheuttavat korkeintaan päänsäryn ja Seagal näyttelee tavallistakin huonommin. Ja väsyneesti. Se on surullista, mutta totta. Yhä vieläkin minä kuitenkin jaksan uskoa siihen, että poninhäntänsä takaisin kasvattanut buddhisti tekee vielä yhden, viiden ensimmäisen elokuvansa tasoisen klassikkoteoksen, ja unohtaa Submergedin kaltaisen sonnan. Tämän jälkeen Steven saa siirtyä eläkkeelle, mutta sitä odotellessa, katsokaa mieluummin, jälleen kerran kerran, Nico, Hard to kill tahi Kaappaus merellä, ja unohtakaa nämä uudet.
PS: Myönnettäköön nyt silti, että kaveriporukalla katsottuna Submergedillä on viihdeansionsa, se nimittäin ON tahattoman koominen ja hauska. Se ei vain aina riitä.
