Salama lasketaan DC Comicsin viiden suurimman sankarin joukkoon, joista Barry Allen on nimekkäin punaista trikoota yllään pitänyt pikakiituri. Valitettavasti sarjakuvien ulkopuolella sankarimme ei ole nauttinut samanlaista suosiota, kuten Teräsmies ja Batman, joista vuosi vuodelta tehdään nimikkosarjoja, elokuvia ja videopelejä. Sen sijaan Salamaa on pikku hiljaa nostettu pinnalle 2000-luvulta lähtien erinäisten sivuroolien myötä. Nyt hän saakin oivan tilaisuuden esittää pääsankaria Justice League: The Flashpoint Paradox nimeä kantavassa elokuvassa, joka pohjautuu vuonna 2011 julkaistuun viisiosaiseen sarjakuvaan Flashpoint. Jossa Salaman itsekkyys on tuhota koko maailman.
Barry Allen aloittaa tarinansa äidinsä haudalta. Potiessaan syyllisyyttä, ettei kyennyt pelastamaan häntä ollessaan tuolloin toki vielä lapsi (ja lisäksi ilman supervoimia). Kun eräs roisto oli käynyt murhaamassa hänet kotonaan. Samassa herkistely muuttuu, kun Allen saa hälytyksen museossa tapahtuneeseen murtoon. Paikalle saapuessaan hän joutuu taistelemaan lähes kaikkia tuntemiaan pääroistoja vastaan; Kapteeni Pakkasta, Kapteeni Bumerangia, Helleaaltoa, Peilimestaria ja Top’ia. Kaiken takana on kuitenkin Professori Zoom toisin sanoen Negatiivi-Salama, joka kuitenkin epäonnistuu tehtävässään tappaa Barry Allen, kun paikalle saapuu apujoukko nimeltä Oikeuden Puolustajat. Zoom pidätetään ja viedään putkaan, mutta talutuksen aikana hän osuu Allenin arkaan paikkaan muistuttaessaan, ettei sankarimme kykene pelastamaan kaikkia ihmisiä, varsinkaan niitä, jotka merkitsevät hänelle eniten. Batman muistuttaa Allenia miten helposti tämän tyyppiset rikolliset pääsevät ihon alle, mutta Salama vakuuttaa ettei moinen häntä haittaa ja juoksee tiehensä.
Itse juoni voikin alkaa, kun Allen herää työpöydältään ja saa huomata miten maailma on muuttunut yhdessä yössä. Äiti on elossa, eikä itse Allen omaa supervoimia. Lisäksi vaimo Iris onkin naimisissa jonkun toisen miehen kanssa. Oikeuden Puolustajia ei ole olemassakaan ja suurin osa tuntemistaan sankareista on muuttunut täysin. Vesimies on hukuttanut koko Länsi-Euroopan tulvan alle ja Ihmenainen amazooneineen on hyökännyt Isoon-Britanniaan tuhoisin jäljin. Heidän verinen sota on saanut Yhdysvallat toimimaan ja presidentti Obama? on käskenyt Kyborgia kasaamaan oman joukkonsa lopettaakseen sodan. Hän pyytää muun muassa Batmania mukaan, joka kuitenkin kieltäytyy. Tilanne muuttuu kuitenkin vielä pahemmaksi, kun Vesimiehen ja Ihmenaisen välille syntyy keskinäinen riita ja isompi sota voi jo alkaa. Sillä välin Allen etsii vastauksia ja löytää tiensä Bruce Waynen kartanoon, jossa hän löytää, tai luulee löytäneensä Batmanin. Viittasankari ei tunnu olevan oma itsensä, vaan aseita käyttävä viinapää, joka ei tunnu uskovan Allenin tietävän reitin lepakkoluonaan, kunnes Allenin sormus löytyy taskusta, ja hän saa tilaisuuden todistaa puhuvansa totta. Allen uskookin Professori Zoomin olevan kaiken takana, sillä sormuksesta ponnahtaakin esille Zoomin asu, eikä hänen omansa. Mutta onko Zoom kuitenkaan kaiken takana kuten Allen olettaa?
Toistaiseksi Warner Brosin ja DC Entertainmentin tuottamat animaatioelokuvat ovat olleet suurilta osin juonellisesti vakuuttavia, vaikka hankalaa on saada niinkin laajoja ja monimutkaisia sarjakuvia noin 80 minuutin mittaisiksi kokonaisuuksiksi. James Krieg on yksi näistä, joka on onnistunut luomaan varsin mielenkiintoisen ja synkän tarinan sarjakuvan pohjalta. On varmasti ollut helpotus miehen osalta päästä tekemään reilusti vakavampaa tarinaa, sillä aikaisemmin hänet on voinut bongata animaatiosarjoista, joissa on täytynyt ottaa huomioon perheen pienemmätkin. Toisaalta on varmasti miehellä ollut paineita, sillä fanien kritiikki supersankarielokuvissa kaikuu ja kovaa. Krieg on luonut varsin hyvän kokonaisuuden. Muun muassa Salaman tapa etsiä vastauksia ja vahva usko tekemiseensä, nahistelu Vesimiehen ja Ihmenaisen välillä, jossa syynä onkin kuten yleensä väärinkäsitys, mustasukkaisuus ja petos. Muutamien hahmojen taustat kerrotaan traagisin keinoin, ja jätetään tarkoituksellisesti vastauksia ja viittauksia aikaisempiin mainintoihin. Repliikit on luotu hyvin dramaattisiksi ja ne herättävät tunteita, oli tilanne mikä tahansa. Kaikki hahmot ovat juuri kuten heidän pitääkin olla, tämän lisäksi, koska tarina on paradoksi on esimerkiksi Vesimies ja Ihmenainen tavallista armottomampia. Toki mahtuu elokuvan dialogiin jo kuluneita heittoja, mutta mikäpä se ei olisi jo kulunutta näinä päivinä.
Jay Oliva on puolestaan jäänyt mieleen ohjaajana, jonka kyvyt riippuvat käsikirjoituksesta, mutta selvää kehitystä on ollut havaittavissa muutamina vuosina. Muutoin mitään valittamista ei ole miehen työskentelyssä ja viime vuodet Oliva on näyttänyt osaavansa esittää väkivaltaa ja toimintaa näyttävästi tilaisuuden tullen. Tässä tapauksessa väkivalta onkin yllättävän raakaa mitä on totuttu näkemään vuosien aikana DC:n animaatioelokuvissa. Varsinkin elokuvan lopussa Vesimies ja Kyborgi lähestulkoon paloitellaan, eikä Allenkaan selviä ilman vammoja elokuvan aikana.
Ääninäyttely on varsin onnistunutta ja siitä on jälleen kiittäminen Andrea Romanoa, joka on jo useamman vuosikymmenen verran onnistunut työssään. Keskeisistä rooleista mainitsemisen arvoista on ilman muuta C. Thomas Howell, joka on onnistunut tulkitsemaan Professori Zoomia varsin mallikkaasti piinatessaan Salamaa elokuvan aikana. Ulosanti on varsin mieluisaa kuunneltavaa. Myös Kevin McKidd on jollain tapaa saanut itsensä kuulostamaan Batmanilta, joka kuulostaa uhkaavalta möreällä äänellä, josta Bale saa nyt kuulla osansa. Kukaan näyttelijöistä ei mielestäni epäonnistunut äänirooleissaan, vaikka oli hieman erikoista kuulla Steve Blum Lex Luthorin roolissa, jolla oli nähtävästi yritetty hakea Clancy Brownmaista ääntä. Myös Sam Daly yllätti Teräsmiehen roolillaan, ja kuulosti hämmästyttävän paljon isäänsä, joka oli myös Teräsmiehen äänenä useamman vuoden. Vanessa Marshallilta oli myös virkistävää kuulla varsin vakava rooli Ihmenaisena ja häneltä löytyi oikea ote roolia kohtaan.
Animointi häiritsi vain siinä määrin, että se vaikutti ajoittain liian animemaiselta, eikä perinteiseltä amerikkalaistyyliltä. Tällä kertaa se ei kuitenkaan haitannut niin pahasti, sillä se toimi joka osa-alueella, niin draama-, kuin toimintaosuuksissa. Hahmot oli suunniteltu näyttävästi ei liian ylipursuavan lihaksikkaasti, kuten esimerksiksi Superman/Batman elokuvissa, joka toki kuului sarjakuvaan. Elokuvan sävellyksestä vastannut Frederik Wiedmann oli positiivinen yllätys, sillä miehen meriittilistalta ei löydy montaa mainitsemisen arvoista tuotosta. Luultavimmin Green Lantern –animaatiosarjan kautta mies eksyi kyseiseen elokuvaan, sillä hän teki varsin loistavaa työtä kyseisessä sarjassa. Niin hän teki myös tässä elokuvassa, erityisesti lopputaistelun Wiedmann sai kuulostamaan erittäin dramaattiselta ja koskettavalta.
Mikäli haluat nähdä vakavan ja synkän sarjakuva-adaptaation, jossa väkivaltaa ei säästellä ja juoni etenee järkevästi, niin suosittelen. Maailma jossa kaikki tapahtuu ei ole täysin sama mitä usein on totuttu näkemään näiltä sankareilta.
