Vaikka Sam Raimin loikkaus kauhun parista Hämähäkkimiesten pariin saikin hätäisimmät jo toivomaan, että hän olisi kokonaan lopettanut ohjaajan uransa, tekee mies näyttävän paluun ”Evil Dead 2:n” tyyppisen kauhukomedian pariin Drag Me to Hell -elokuvassaan. Vaikka Raimin arvostelukyky kieltämättä varsinkin ”Spider Manin” jatko-osissa huojui oikein urakalla, osoittaa hänen uusimpansa hänellä edelleen olevan kykyä samaan aikaan saada katsoja huutamaan kauhusta ja tukehtumaan nauruun.
Christine Brownilla (Lohman) menee hyvin: työ on hyvä, palkka on hyvä, ylennys on luvassa ja poikaystävä Clay (Long) on komea (tai tiedä häntä), kohtelias ja varakkaasta perheestä. Valitettavasti vanha mustalaisnainen Ganush (Raver) suuttuu Christinen tarjoamaan huonoon asiakaspalveluun ja järjestää ikävän kohtauksen pankissa jossa Christine työskentelee. Ei siinä vielä mitään, mutta vähän myöhemmin Ganush kiroaa Christinen Helvettiin, jolla on kolme päivää aikaa purkaa kirous, tai noutaja tulee Lamia-demonin hahmossa. Onneksi Rham Jas -niminen intialainen poppamies suostuu avuksi (Dileep Rao), ja villi ulosmanaus voi alkaa.
Drag Me to Hellin alku on melko perinteistä säikyttelykauhua, ja ainakin allekirjoittaneesta alkoi väkisinkin tuntua, että Raimi on kadottanut Evil Deadeissa loistaneen itseironian kykynsä. Alku onkin vakavuudessaan turhan, no, vakava; onneksi Raimi kuitenkin lisää överin huumorin ja hoopojen säikyttelypelottelujen määrää tasaisesti, kunnes Drag Me to Hell lopulta muuttuu yhdeksi koomisen kauhun ja kauhean komiikan tykitykseksi. Muutamat elokuvan kohtauksista ovat aidosti aika jännittäviä, ja ainakin teatterin isolla kankaalla monet massiivisten äänitehosteiden ja tunnelman petausten siivittämät säikyttelyt saivat meikäläisen huutamaan ääneen. Toisaalta mukana on myös uskomattoman pöljää ja överiä huumoria, jota Raimi kunnianhimoisesti myös lähestyy monelta eri kantilta: käytössä on niin älyvapaita erikoistehosteita, niin ylilyötyä gorea ja niin hoopoja tilanteita (erityisesti lopun hautausmaajakso ja manauskohtaus hulvattomine repliikkeineen), ettei nauru millään pysy mahassa. Raimi ohjaakin varmalla otteella syventäen hahmoja riittävästi, jotta heistä välittää, ja kuljettaen juttua riittävän nopeasti, niin ettei kyllästymisestä ole pelkoa. Sam ja Ivan Raimin yhteistyössä työstämä käsikirjoitus viljelee mielenkiintoisia tapahtumia ja vaihtelua niin runsaasti, että teoksen luulisi kestävän useammankin katselukerran.
Alison Lohman näyttelee kohtuullisen hyvin pääroolinsa, vaikkei tarjoakaan mitään mykistävää suoritusta. Sama pätee myös hänen poikaystävänään ikävällä tavalla aliohjautuvaan ja kuivahkoon Justin Longiin. Lopputulos kuitenkin toimii kohtuullisen hyvin, ja Lohmanin ajoittainen (tarkoituksellinen) ylinäyttely tuo mukaan tarvittavaa kepeyttä. Joka tapauksessa homma on paljon paremmilla urilla kuin alkuperäinen ”Evil Dead” pökkelöine amatöörinäyttelijöineen – Bruce ”Ash Williams” Campbellin rentoa karismaa tosin jää kaipaamaan, mutta hyvä ettei äijää sentään ole väkisin tungettu Drag Me to Helliin mukaan. Näyttelijöistä erityisesti jää mieleen Lorna Raverin raivokas reuhoaminen vanhan rouva Ganushin roolissa: juuri tällaisia rooleja varten ylinäytteleminen on keksitty, ja Raver onnistuu tekemään hahmostaan samaan aikaan säälittävän, huvittavan ja uhkaavan. Aitoon Evil Dead -tyyliin eukolla on myös tyylikkään häiriintyneet piilolinssit.
Raimille voi antaa myös ohimennen krediittiä autenttisen kreikkalaisen Lamia-demonin mukaan otosta. Eipä se nyt mitään erityisen tärkeää ole, mutta antiikin kreikkalaisessa todella esiintyi sen niminen, vuohen/lampaanhahmoisenakin mainittu örkki. Kyllähän Evil Deadeissakin esiintynyt Necronomicon on oikeasti olemassa, se vain, että kirja on sumerilaisista myyteistä 1900-luvulla koottu väärennös… Tämän pakollisen historiajakson jälkeen voidaankin siirtyä yhtä pakolliseen päätöskappaleeseen, jossa totean lyhyesti ja ytimekkäästi: Sam Raimi tekee Drag Me to Hellissä näyttävän paluun kauhukomedian pariin, ja vaikka hän kierrättääkin aiemmista saman genren ohjauksistaan maneereitaan urakalla, onnistuu lopputulos olemaan viihdyttävä ja paikoin jopa omaperäinen. Ei mitään vallankumouksellista, muttei myöskään missään nimessä epäonnistunut.
