Harry Potter -saaga on pahimmillaan kuin kantakahvilan voileipätiski: tiedät jo ovella, mistä löydät lohileivän, kinkkusämpylän tai juustopatongin. Joskus sinut kuitenkin myös yllätetään palasella kuivaa pizzaa, johon tekijä on jättänyt itsestään jopa karvan muistoksi. Huisia, jee?
Potter-leffojen uusin tulokas esittelee katsojille vartaloltaan jo paljon varttuneemman Harryn (Radcliffe, no totta kai) ja kumppanit niissä samoissa vanhoissa vitsauksissa. Nenätön pahis Voldemort (kaavamainen Fiennes) tekee comebackin Harryn elämään – jos hän siitä koskaan lähtikään. Ongelmana on, ettei kukaan tahdo uskoa velhopahiksen paluuseen. Harryä kiusataan (jälleen) ja Dumbledorekin (Gambon) on saamassa passitusta kalterien taakse. Kaiken huipuksi koko velhokoulun määräysvalta näyttää vähitellen kulkeutuvan yli-imelälle Dolores Pimennolle (Staunton). Mikäs sitten neuvoksi? Saisiko apua monesti syytetyltä Sirius Mustalta (täydellinen Oldman) vai keneltä?
Edelliseen osaan verrattuna Feeniksin kilta on kaikesta toiminnasta huolimatta tasapaksu, eikä se onnistu hämmästyttämään katsojaa vaikkapa uusilla pedoilla ja ökkömönkiäisillä. Toisaalta tällä kertaa tarjolla on entistä enemmän suhteiden kehittämistä ja vastuunkantamista, eikä jännälle magiapeliturnaukselle uhrata kohtaustakaan. Potterin pojan leikki-ikä alkaa olla ohi, samaten monen hänen faninsa. Ehkä on mukavakin kasvaa Harryn kanssa yhdessä isoksi ja huomata, että tällä pojalla on tavallaan samoja ongelmia kuin itsellä. Tylsää vain, että samankaltaisia tarinoita ovat kirjastot pullollaan jo entuudestaan. Ihan mielikuvituksettomiksi Potter-tarinoita ei silti voi väittää; esimerkiksi kun Dolores Pimento tahtoo estää oppilaitaan oppimasta suojautumisloitsuja, tulee tilanteesta väkisinkin mieleen siveysvalistuksen opettaminen muutamissa amerikkalaiskouluissa. Asioista ei puhuta kuin olisi tarpeen, vaan lapsukaisille tarjotaan lepertelyä, josta lopulta ei apua ole.
Daniel Radcliffe, joka siis on tähän päivään mennessä ehtinyt saamaan hyvää palautetta myös Equus-teatterikappaleesta, on oppinut jo silottelemaan ilmaisuaan. Enää hän ei täysin vaikuta pojanklopilta, joka vain vääntää naamaansa hämmästyneestä vihaiseen ohjaajan käskystä. Siinä missä muu näyttelijäjoukko tekee pitkälti vain rutiininomaista perustyötä, Gary Oldman on jokaista silmäkulman nykäystäänkin myöten taas kerran loistava. Vaikka Oldman olisi läsnä vain äänenä ja jälkituotannon luomina efekteinä, hän todella on Läsnä.
Kuten aiemmissakin osissa, myös tässä Harry Potter -rainassa efekteillä on iso rooli. Tekniikka on sarjan ensimmäiseen elokuvaan verrattuna kehittynyt roimasti. Silti yhä viilailemisen varaa olisi; esimerkiksi Hagridin (Coltrane) veljen liikkeet ja iho saavat epäaitoudessaan kaipaamaan niitä aikoja, kun samat kohtaukset olisi luotu ilman bittigrafiikkaa. Noh, kaikesta tästä huolimatta Potter-fanit tuskin kokevat elokuvaa huonona.
