Uuno ei ole koskaan ollut minulle elokuvahistorian rakkaimpia hahmoja. Uunon toilailuja on tullut itse asiassa hyvin vähän tiirailtua, muutaman leffan olen varmaan nähnyt, mutta tämä viimeinen Uuno tuli kuitenkin tarkastettua. Kriitikot eivät kauheasti tätä ole kehuneet, mutta katsojakunnan Uuno-fanit ovat tästä kovasti pitäneet.
Kolmeen kertaan on leffan juoni jo tuossa alhaalla selitetty, niin mitä minun siitä tarvitsee tuon enempää alkaa jauhamaan. Samalla kun kerrataan Uunon tarinaa, niin myös parodioidaan suomalaista TV-antia sekä tavataan vanhoja naamoja. Vaikka Vesku on edelleen Uuno, niin kaikki ei kuitenkaan tunnu samalta. En tiedä onko se ikä, mutta Loirin irrottelu tuntuu hieman vaisulta. Vaikka Speden huumorin ystävä olenkin ja suuresti miestä kunnioitan, niin elokuvan lopussa tapahtuvat Spede-ylistykset menevät minusta vähän yli. Toisaalta se on hienoa, mutta ei kuitenkaan sovi pläjäyksen henkeen.
Kuitenkin Uuno Turhapuro: This is my life on myös ihan hauskaa kevyttä viihdettä. Vanhat konkarit: Tapio Hämäläinen, Pentti Siimes ja Heikki Kinnunen ovat kaikki hyvässä vedossa. Simokin on remmissä mukana, vaikka aika huonossa kunnossa näyttää olevan. Varsinkin alkuun nauruja tarjotaan ihan mukavaan tahtiin, mutta loppupuolella meno vähän tylsistyy. Kyseessä on joka tapauksessa kelpoa viihdettä, jonka seurassa viihtyy illan tai parin. Leffassa esiintyvä arkistomateriaali houkuttaa minua tutustumaan enemmänkin Uunon toilailuihin, kun ei ole aikaisemmin tullut paljon katsottua.
Ehkä Uuno ei ole minulle niin rakas elokuvahahmo, että osaisin arvostaa tätä täysillä. Tavallista suomalaista junttihuumoria tämäkin on, mutta ei mitään sen suurempaa. Minusta Spede teki parempia elokuvia ennen Uunoja, mutta kyllä nämäkin asiansa osaavat. Kolme tähteä itse elokuvalle, joka kuitenkin ansaitsee näyttelijöidensä ansioista puolikkaan lisäpointsin. Vaikka lopettaisi minkä elokuvasarjan tahansa, niin ei siitä mitään lisäpisteitä tule.
