Eletään 60-lukua. Jontti (Walter Gröhn) on poika, jolla on pää täynnä pelkkiä kysymyksiä (esim. miksi pippeli tonottaa). Isällähän (Martti Suosalo) ei ole aikaa (luetaan halua) vastata niihin. Perheeseen syntyy uusi jälkeläinenkin, mihin Jontti ei omiensa sanojensa mukaan koske edes kepillä. Onneksi naapurissa asuu Jontin paras kaveri Länki (Mikko Vanhala), jonka kanssa voi tehdä kaikkia “kivoja” jekkuja. Länkin äiti tekee töitä sokeiden kanssa ja Länki kaipaa yhä enemmän jossain olevaa isäänsä. Kummallakaan pojalla ei siis mene hyvin. Jonttia ärsyttää isänsä toinen nainen ja Länkin on pakko päästä merelle, eikä siinä häntä estä edes toisen jalan menettäminen.
Tämä tuli katsottua jo toiseen kertaan. Ensimmäisestä kerrasta oli kulunut jo yli pari vuotta, niinpä oli uusintakierroksen aika. Eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Leffan käsikirjoituksen väsäsi Matti Ijäs ja hän myös häärii ohjaajan pallilla. Hän pitää sitä hienoa tunnelmaa yllä heti alkuminuuteista lopputeksteihin saakka.
Sokkotanssin hienoudesta vastaavat myös näyttelijät, jotka olivat tällä kertaa aivan huippuja. Jontin isänä nähtävä Martti Suosalohan on tällä hetkellä yksi Suomen nimekkäimistä näyttelijöistä. Hyvän roolin hän tässäkin vetää. Vesa-Matti Loiri vetää pienen sivuosan ja vielä hyvän sellaisen renttuna kulkurina. Rooli muistutti Veskun myöhempää Pahojen poikien Jokke-pappaa, mutta tämä hahmo oli hieman lempeämpi. Pirkka-Pekka Petelius on hyvä ja koominen lisä parturina. Sulevi Peltola vetäiseekin filmin pahiksen roolin. Hän on nimittäin Länkin ja Jontin opettaja.
Myös elokuvan lapsinäyttelijät onnistuvat. Jonttina nähtävä Walter Gröhn ei oikein nyt vakuuttanut. Välillä hän oli hyvä ja välillä ei niin hyvä. Länkiä esittävä Mikko Vanhala puolestansa on aivan loistava. Hän sopii juuri täydellisesti Länkin rooliin. Hän omistuu täydellisesti omalleen hahmolleen. Länkillähän ei kaikki ole ihan kotona ja Vanhala oli juuri sopiva tuohon rooliin. Hänen käheä ääni kruunasi vielä tuon muutenkin loistavan roolisuorituksen.
Tämä on varmasti katsottu monessa koulussa 60-luvun ajankuvaukseksi. Me ainakin katsottiin tämä. Meno on mukavaa ja tämän katsoo ihan mielellään. Elokuva on aiheeltaan aika raskas, mutta Ijäksen ansiosta leffa itsessään ei ole niin raskas kuvaus. Kevyttä huumoriakin on saatu mukaan. Sokkotanssi on samalla sekä iloinen että surullinen tarina.
Kaikkihan on aivan kohdallaan. Nyt pitää tarttua vain niihin Ijäksen muihin elokuviin. Hänen uusimpansa Haaveiden kehä kuullostaa myös erittäin lupaavalta. Laatudraamaa etsivät ja Suomifilmien ystävät ovatkin jo varmaan tämän löytäneet.
