Charles Dupreyllä ei mene kovaa. Miekkonen kaupittelee työkseen sarjakuvastrippejä lehdille ja kyllähän noin raskas työ imee miehestä kuin miehestä mehut ennen pitkää. No, onneksi Charlesin pomo on mukavalla päällä ja käskee häntä lähtemään lomalle Renoon korttia pelaamaan. Charles siirtyy sanoista tekoihin ja lähtee ajomatkalle kohti uhkapelien paratiisia. Matkalla hän törmää miekkoseen jonka kuplavolkkari on simahtanut keskelle aavikkoa. Koska Charles on auttavaisella päällä, päättää hän ottaa tämän miehen, jonka nimeksi paljastuu Hunter, kyytiinsä. No Hunterpa ei olekaan mikään ihan tavallinen jannu, vaan pian päähenkilömme tajuaa, että kyydissä istuu verenhimoinen murhaaja. Tietysti Hunter haluaa Charlesin hengiltä ja kuten takakansi sen sanoo: “Kissa ja hiiri -leikki on alkanut!” Hommaan lisätään vielä suuri salaliittoteoriakin ja katsoja alkaakin nopeasti tuntea myötähäpeää tekijätiimiä kohtaan.
Tietenkään Hunter ei heti käy Charlesin kimppuun, vaan miehet juttelevat ensin autossa. Tässä vaiheessa sitä voisi jopa ajatella, että nyt hahmoihin tuodaan jonkinlaista syvyyttä, mutta ehei, syvyydestä ollaan kaukana. Kurt Vossilla kun sattuu selvästikin olemaan visioita ja hän haluaa saada äänensä kuuluviin, joten elokuvaan on myös tungettu väkisin mukaan filosofisia mietelauseita. Platon ja Descartes jäävät nyt kyllä auttamatta kakkosiksi, kun toimistoidiootti ja psykopaatti keskustelevat autossa elämän tarkoituksesta ja siitä, voiko ihminen saavuttaa elämällään jotain. Tätä filosofista aivokuolemaa katselemme sitten elokuvan ensimmäiset 40 minuuttia ja sinä aikana katsoja oppii todellakin vihaamaan ihmiskuntaa.
Kun Hunter sitten tulee psykopaattipäälle, on siinä katsojalla miettimistä. Juonessa sattuu olemaan sellaisia aukkoja, että leffan seuraaminen käy jopa kunnon aivotyöstä. Ja en osaa kuvitella ihmistä, joka haluaisi ruveta pohdiskelemaan asioita ohjaajan epäosaamisen takia B-luokan roskatrilleriä katsoessaan. Muutenkin nämä takakannessa mainostetut “kissa ja hiiri” -kohtaukset ovat todella suuria pettymyksiä, koska jännitys loistaa poissaolollaan, ja yleensä näissä kohtauksissa näemme vain joko Charlesin tai Hunterin juoksemassa ilman mitään käsitystä suunnasta tai määränpäästä.
Juoni on niin tuore ja raikas, että voi vain ihmetellä Kurt Vossin kirjoittajanlahjoja. Miekkonenhan siis itse vastasi sekä käsikirjoituksesta, että ohjaustyöstä, ja voi pojat minkälaisesta auteerista onkaan kyse. Miekkonen on varmaankin purkittanut koko elokuvan ilman uusintaottoja, koska sen verran vaikuttavaa jälkeä näemme ruudulla, etenkin näyttelijöiden eläytymisessä. Näyttelijät muutenkin tuntuvat olevan mukana ruokapalkalla, vaikka mukaan on nyt saatu Charlesia esittämään B-elokuvista ehkä joillekin tuttu William Forsythe, tällä kertaa ilman sitä tutun turvallista viiksihärpäkettä naamassansa. James LeGros eläytyy Hunterin rooliin luolamiehen tavoin ja pleistoseenikaudesta meitä muistuttaa myös hänen pedofiilipartansa. Ennustajaeukko Zeenaa esittävä Elizabeth Peña taitaa olla näyttelijäkaartin ainoa henkilö, jota ei ala ensimmäisten sekuntien aikana vihata sydämensä pohjalta.
Tiedän, että kertomani perusteella Tappajan Matkassa vaikuttaa melkeinpä nerokkaan hauskalta kalkkunalta, mutta siitä ollaan kuitenkin kaukana, eikä yhdessäkään kohtaa tee mieli nauraa tekijätiimin epäosaamisen takia. Leffaa olen nähnyt myytävän jo useampia vuosia erinäköisissä alelaareissa, eikä hintaa ole koskaan ollut vitosta enempää. Tämän takia Tappajan Matkassa joskus päätyi hyllyyni, eivätkä sanat riitä kuvailemaan, kuinka turha hankintani oli. Suosittelen jättämään pätkän väliin, vaikka kuinka haluaisi tuhota ne viimeisetkin aivosolut päästään. Tinneri on siihen tarkoitukseen paljon armeliaampi vaihtoehto.
nimimerkki: Nosoki
