-“Ai, onks sul jotain homoja vastaan?”
Näinhän se karkea kärjistys menee. Jos I Love You Phillip Morris ei iske, niin syy on se, että katsojalla on itsellään jotain käsittelemättömiä asioita.
Kun Adam Sandler puolestaan upotti hampaansa aiheeseen Kevin Jamesin ja ohjaajakaiffari Dennis Duganin kanssa, niin voin sanoa, että dissaamisesta ei syytä takuulla kukaan homofoobikoksi.
Kurahduksen juurta etsiessä voin ihan rehellisesti todeta, etten usko emämunauksen käyneen leffan kirjoitusvaiheessa. Kässäriä on ollut työstämässä 2000-luvun draamakomedian taiturit Alexander Payne ja Jim Taylor – miehet mm. Sidewaysin ja About Schmidtin takana. Aiheelle herkkiä sormenpäitä ei siis pitäisi puuttua, ja jos ihan hurjia vertauksia ruvetaan esittämään, niin paperilla ei jäädä kauas edes jostain Billy Wilderin kynäilyistä.
Tarina kertoo palomieskaksikko Chuckista ja Larrystä (Adam Sandler ja Kevin James), jotka päättävät avioitua, jotta leskeksi jääneen Larryn lapset vetäisivät kohtalokkaan onnettomuuden varalta korvaukset kotiin. Nyt kaverusten pitää siis esittää virkailijoille (ja siinä sivussa naapurustolle ja lähipiirille) pariskuntaa, sillä petos voi viedä miekkoset pahimmassa tapauksessa tyrmään. Syrjinnältä ja vieroksuvilta katseilta ei tietenkään vältytä, mutta erityisesti koetukselle joutuu kyltymätön panomies Chuck, joka iskee silmänsä heidän asianajajaansa, Alexiin (Jessica Biel). Miehiltä puuttuu enää vain viitat harteiltaan ryhtyessään puolustamaan vähemmistöä – ja ehkä Chuckistakin kuoriutuu parempi ihminen sen oikean seurassa…?
En halua alkaa neuvomaan, miten elokuvia pitäisi tehdä, mutta näköjään teen sen silti: jos tekijöillä olisi minkäänlaista näkemystä tällaiselle premissille, niin Chuck ja Larry, kuten myös koko elokuvassa esitetty gay-yhteisö, voisivat olla homofoobikkoja oikein olan takaa näpäyttäviä veijareita, jotka tahallaan kiertävät kaikki homoihin yleisesti liitetyt piirteet ja kliseet. Myöntää täytyy, että ajoittain tähän ylletäänkin, kun kumpikaan päähenkilöistä ei aio esimerkiksi käyttää hyväkseen sitä kuuluisaa, putoavan saippuan avaamaa tilaisuutta todistaakseen, että he todella ovat homopari. Tuossa on ideanpoikasta. Oikeastaan Sandler on jossain määrin oikealla suunnalla roolisuorituksessaan. Chuck syventyy homon roolissaan juuri siihen pisteeseen kuin on välttämättä tarve.
Vaan miten hemsvetissä on mahdollista, että elokuva löytää silti joka ikisen homo-stereotypian, mitä milloinkaan on keksitty? “Heikot ranteet,” feminiinisen hennot puheäänet, diskomusiikki, edellä mainittu saippua yhteissuihkussa: Sandlerille ja kumppaneille nämä ovat kaikki kuin tuoreitakin huomioita. Lisäksi mikäli elokuvan roskatarkastajaa on uskominen: seksuaalisen suuntautumisen tunnistaa siitä, mitä talouden roskista löytyy.
Tämähän ei suinkaan, ei siis millään tasolla, vahvista sitä käsitystä, kuinka meidät ihmisinä voi määritellä muutaman piirteen perusteella.
Piirrekliseetkin voisin ymmärtää, jos tämä olisi vaikka satiiri siitä, miten heterot luulevat homojen käyttäytyvän, mutta mitäs sitten, kun leffan aidotkin homot ovat niitä samoja tusinan kertaa nähtyjä gayn muotokuvia? Kysymykseni kaikille homoille siis on: koetteko tämän kuvauksen sen verran itseänne kuvaavana, että voitte nauraa sille hyvillä mielin, vaiko yksinkertaisesti loukkaavana? Itse ainakin kuvittelisin, että ihmishistorian vanhinkin homo haukottelee haudassaan.
Toinen ryhmä, joka saa kohtelun vailla minkäänlaista todellisuudentajua, ovat naiset. Herran jestas, löytyykö tästä tekeleestä yhtä ainutta itseään kunnioittavaa, omilla aivoillaan ajattelevaa naista? Sen vielä joten kuten ymmärrän, että Sandler skoorasi itselleen Kate Beckinsalen näköisen vaimon Klik!’ssä, mutta Chuck & Larry’ssä kaikki muijat lankeavat Sandlerin esittämään omahyväiseen pelimieheen kuin James Bondiin konsanaan. Ongelma? Sandler ei ole James Bond. Sitä paitsi, mitä elokuvasta kertoo se, että sen on tarkoitus vedota homoseksuaaleihin, mutta silti sillä on orastava tarve miellyttää heterosällejä perusteettomilla pylly-shoteilla ja Jessica Bielin kurveilla? Bielin esittämää lakinaista (aina vahvaa ja itsenäistä naista edustava ammatti, eikö?) pitäisi kai pitää jonkinlaisena poikkeuksena sääntöön, mutta jokin arviointikyky täytyy leidillä olla pielessä, kun Sandler edelleen kiinnostaa, vaikka tämä kuinka käyttäisi hyväksi tekaistun homoystävän roolia. Eräs “Tootsie” 30 vuoden takaa saattaa tulla myös mieleen, mutta mikä on ero Dustin Hoffmanin esittämän legendaarisen Michael Dorseyn ja Chuck Levinen välillä? Arvasit oikein: Sandler ei ole Dustin Hoffman, eikä Chuck & Larryllä haisuakaan aiheen hienovaraisesta käsittelystä.
Entä löytyykö elokuvasta muita ryhmiä, jotka ansaitsevat syyttä tulla nauretuksi päin naamaa? Jos Chuckin ja Larryn vihkivä pappi on japanilainen, häntä esittää aito amerikkalainen Rob Schneider. Luonnollisesti, jos ihminen on läski, hän on sitä vain sen takia, että joku jää yllätyksellisesti hänen alleen! Jopa homofoobikkoja tuntuu löytyvän joka kadunkulmasta ovelan homovastaisen herjan kera enemmän kuin horsmaa tunkiolta. Tajuan kyllä, että Yhdysvallat, siinä missä muukin ihmiskunta, on paikoin vielä hyvinkin vanhoillisen maaperän kasvatteja, mutta luulisi tässä johonkin edenneen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana.
Silloin, kun herrat ovat todella liekeissä (=epätoivoisia), väliköt täyttyvät tuskallisella kompasteluhuumorilla ja alatyylisellä sanailulla.
Jos kuitenkaan yksikään edellä mainituista ryhmistä ei kokenut tulleensa aliarvioiduksi, niin ainakin yksi on ja pysyy: minä. Minä edes keskinkertaista viihdetasoa odottavana katsojana, joka sai auttamatta ajastaan jäljessä olevan tyylittömän räpellyksen. Ja tiedättekö mitä? Silti minulla riitti energiaa katsoa elokuva loppuun saakka samalla voimalla, mikä kaikkien hirvittävien tekeleiden kanssa: sillä, että saa inhota jotain.
Valitettavasti elokuvalla täytyy olla aika heikot kortit, jos se on suurin ansio.
