Teinidraamakuningattaren paljastukset. Ah, kuinka etova titteli. Siksipä täytyy heti kättelyssä todeta, että leffa tarttui käsiin lähinnä ohjaaja Sara Sugarmanin takia. Sugarman kun osui kumman tarkasti maaliin edellisessä leffassaan Pavarotti ratin takana (2001). Walesilainen musiikkikomedia toimi ja laulatti hyväntuulisuuteensa ja Rachel Griffithsin voimin.
Noh, tällä kertaa Griffithsin tilalla on lööppi-beibe Lohan ja vilpittömän iloisen mielen paikalla Disneyn pakkoistutettu ilmapiiri. Musiikkipitoisuudesta ei sentään ole luovuttu, vaikkei Sugarman itse toimi käsikirjoittajana.
Lindsay Lohan ei vielä vuonna 2004 täysi-ikäisyyden kynnyksellä tainnut olla lööppien ja a-klinikoiden vakioasiakas, vaan nouseva teinitähtönen, jota toki jo tuotteistettiin kovasti. Tällä kertaa Lohanilla ja tämän tuhannella asusteen vaihdolla myydään siis musikaalia. Oheistuotteina pyörivät ainakin Alison Pill, Adam Garcia ja Transformers-tähteyttään vasta odotteleva Megan Fox.
Tarinan pointti on väritellä paljon pinkkejä kuvioita ja dramaattisia värejä teinimieltä kuvaavaksi yhtälöksi. (Lilaa) väriä tuo Lohanin esittämä Lila. Lila on wannabe-taiteellisia sanoja huokuva, teinitytöninnolla Sidarthur-bändiä fanittava ja mielestään kohti tähteyttä kulkeva tyttönen, joka joutuu yksinhuoltajaäitinsä muuttosuunnitelmien takia vaihtamaan mahtavan Ison Omenan maaseutuun. Ja siitä se stoori lähtee kakoen liikkeelle. Ella on Lilan sieluntoveri ihan bändifanituksesta lähtien – toki kontrastikkuuden vaatimalla tavalla pari astetta näkymättömämpänä nörttiversiona. Ja sitten on tietenkin se kovistyttö, jonka kanssa Lila joutuu kilpailemaan ykkösvalokeilassa olemisesta. Sidarthur-bändin palvonta ja juopoksi osoittautuva keulamies Stu näyttävät olevan jo rainan terävintä kuvailua, mutta se terävyys vesitetään lopun pakkoratkaisulla. Harmi. Hukkaan menee myös Carol Kanen opehahmon tätimäisen paasauksen potentiaali.
Teinidraamakuningattaren tunnustukset on juuri yhtä originelli kuin sen idea loppuhuipennuksesta, jossa koulun näytelmäkerho vääntää modernin tanssi- & lauluesityksen vanhasta tunnetusta näytelmästä ja tähdet saavat loistaa parrasvaloissa. Kirsten Dunst –musikaali Get it Overillekin hävitään oivaltavuudessa rinnanmitalla, siis Lindsaysta huolimatta. Eli sangen vaisut on bailut. Mutta kertakäyttöaivonarikkateini-ihq-hassutusylidraamajuhlajeemeilläonkaikillalopussakivaa!-kuvauksena se menettelee. Onhan siinä se hieno opetuskin, että unelmat ovat tärkeitä… mutta sen kenties tiesimme ilman tätä sotkuista kuningatar-tittelöityä prinsessatarinaa?
