Nuori tyttö (Heljä Heikkinen/ Kelly Macdonald) ratsastaa villiä laukkaa läpi kesäisen metsän ja ammuskelee nuolia ikiomalla jousipyssyllään polun varrella roikkuviin maaleihin. Hänellä on vallaton punainen kiharapilvi, joka on perua riehakkaan mutta sympaattisen skottikuningas Fergusin (Jarmo Mäkinen/ Billy Connolly) puolelta. Tytön nimi on Merida ja hän on prinsessa, vaikka Disney-prinsessat ovat yleensä hienostuneita neitoja, jotka odottelevat siivosti prinssinsä saapumista. Meridan äiti, kuningatar Elinor (Satu Silvo/ Emma Thompson), toivoisi tyttärestään tietysti enemmän sellaista. Mutta toive näyttää yhtä mahdottomalta kuin Meridan hiusten kampaaminen ojennukseen.
Disneyn ja Pixarin elokuvista aina joku osuu olemaan muita selvästi heikompi. Urhean kohdalla on paha kyllä todettava, että nyt on taas sattunut tulemaan sekundaa priiman sijasta. Olisin halunnut pitää elokuvasta, sillä sen sankaritar vaikuttaa mielenkiintoiselta ja raikkaasti erilaiselta anorektisten hoikkien, suurisilmäisten ja helposti esineellistettävien Disney-prinsessojen jatkumossa. Lisäksi elokuvan maisemat, vaikka 3D-animoituja skotlantilaisnäkymiä ovatkin, ovat niin elävän ja kauniin näköisiä, että niihin haluaisi itsekin samoilemaan. Mutta niistä ja yleisesti ottaen hauskan ilmeikkäistä hahmoista huolimatta Urhea on pieni pettymys: Se on lastenelokuva, joka toisaalta selittelee hahmojensa ajatuksia ja tapahtumiaan vuolaasti, mutta toisaalta jättää pienet katsojat ymmälleen joistakin asioista. Se on myös lastenelokuva, joka sopii vilkkaasta päähenkilöstään ja hänen kolmesta rasavillistä prinssiveljestään huolimatta parhaiten vain tytöille. On vanha totuus, että pojat mieluummin katsovat miespuolista sankaria, ja tässä elokuvassa pojat ja miehet jäävät lähinnä hassun statistin osaan Meridan opetellessa ottamaan vastuuta tempauksistaan.
Urhean tekijöille pitää silti nostaa peukkua, koska he ovat uskaltaneet luoda ihan oman satunsa. Toki vuosisatoja kansojen keskuudessa levinneet sadut ovat parempia, koska ne ovat saaneet hioutua jokaisen kertojansa myötä pidempään. Mutta uskallus tehdä jotain aivan omaa on hieno asia, eritoten tiedettäessä millaiset laatukriteerit Disney-yhtiöissä on yleensä aina tarinasta alkaen hahmojen ja miljöiden ulkonäköön. Urheasta huomaa, että siitä on yritetty hioa huippuanimaatiota – ihan kuin Meridan äiti yrittää hioa tyttärestään täydellistä prinsessaa. Kertoman mukaan sen animaattorit ovat työstäneet pelkästään päähenkilön villiä kiharapilveä useamman vuoden, jotta se liikkuisi mahdollisimman aidon näköisesti (ja siinä onkin onnistuttu). Mutta Urheasta näkee myös, että sen tekijät, jotka ovat aiemmin tunnustautuneet anime-mestari Hayao Miyazakin Studio Ghiblin elokuvien faneiksi, ovat katsoneet silmä kovana Miyazakin Prinsessa Mononokea (1997).
Mononoke-vaikutus näkyy Urheassa vahvimmin siinä, miten Merida käyttää asettaan ja syöksyy vaaroja päin, mutta myös taianomaisten virvatulten, noidanhöppänän ja villin luonnon osalta. Ilkeämpi kriitikko voisi jopa puhua kopioinnista. Mutta Urhean tekijät kompastuvat kompromisseihinsa ja vesittävät elokuvansa sanoman hassuttelulla ja pehmoilulla. Niinpä viiltävän tyylikkääksi tarinaksi luonnonarvojen kunnioittamisesta ja niin ikään urheudesta kehkeytyvä Prinsessa Mononoke hakkaa Urhean mennen tullen. Siksi tuntuukin, että Urhea, jossa vilisee upeasti animoituja karhuja, olisi voinut olla parempi elokuva, jos se sittenkin olisi vain ollut versio Kultakutrista ja kolmesta karhusta. Ainakin tuo tarina on ehtinyt muovautua pitempään eri kertojien käsissä.
Lopuksi pari sanaa Urhean 3D:stä. Vaikka Pixarin nimi yhdistetäänkin visuaalisesti laadukkaaseen jälkeen ja esimerkiksi Urhean värimaailma on vimpan päälle mietitty Meridan punaisen kiharapilven mukaan, elokuvan 3D on latteaa kuin paperi. Katsomoon 3D-kakkuloiden kanssa istahtava ei siis saa yhtään mitään ekstraa.
