Kukapa ei lopulta vihaisi ruikuttajaa, joka päivästä toiseen killuu toisen jalassa kuin pahainen pallo? Anteeksi, väärä numero olisi melkeinpä loistokas film noir -pätkä, jos se ei antaisi katsojan tietoon tätä seikkaa jo alkupuoliskollaan. Melkeinpä loistokkaaksi se jäisi vielä sitä tekemättäkin, sillä esimerkiksi pääroolissa nähtävä Barbara Stanwyck hyökyilee rouva Stevensonina välillä niin suurin aalloin, että katsojakin tarvitsi pelastusrenkaan.
Pitkälti flashbackeina kerrottu tarina esittelee katsojalle elämää Stevensonien luksustalossa. Luksus paljastuu vähitellen, kuten ehkä odottaakin saattaa, tukahduttavaksi kurimukseksi. Jäyhä Henry Stenvenson (olemukseltaan rooliin kaikin puolin sopiva Lancaster) hurmaa omaksikin ihmetyksekseen rikkaan hienostoneidon (Stanwyck). Neito, Leona, on pastillitehtailijan tytär ja tämän vaimon kuoltua päivien ilo, mutta myös murheenkryyni. Leona on sairas, muutamassa vuodessa täydellisesti vuoteenoma. Köyhempi Henry tahtoisi auttaa, mutta onnistuu tuottamaan vain harmia sotkeuduttuaan juttuun, josta Leona saa vihiä väärin yhdistetyn puhelun kautta. Puhelimessa Leona kuulee murhasuunnitelmasta, vaan mitäpä yksi sairas nainen voisi sen estääkseen tehdä?
Anteeksi, väärä numero on rytminsä puolesta edelleenkin hyvin toimiva elokuva. Vertailun vuoksi olisi tietysti kiinnostavaa kuulla alkuperäinen radiokuunnelma, johon se perustuu. Kuunnelmahan antaa yleisölle suuremman vapauden kuvitella henkilöiden tilaa ja ulkonäköä, kun taas 1940-lukulaisessa elokuvassa sairaskin on aina glamour-valaistu ja hehkeä kuin kevään ensimmäinen kukka. Epäkohdistaan huolimatta elokuva onnistuu kiinnostamaan juuri tarinansa hahmojen suhteiden vuoksi. Näiden suhteiden puristavuus on esimerkillisen kammottava.
